Synnytyskertomus

VAROITUS!

Pitkä romaani, tätä ei välttämättä jaksa lukea, joten piristän tekstiä kuvin! Ja piristekuvat sisältävät silmäpusseja, naamanvääntöjä, mahoja ja takkuisia hiuksia!

Keskiviikko 6.8

Edellis perjantaina alkoivat rytmihäiriöt. Jatkuvat rytmihäiriöt vain pahenivat päivä päivältä. Muljaisuja saattoi tulla jatkuvalla syötöllä minuutin välein. Keskiviikkona ne alkoivat pahasti häiritä normaalia olemista. Tämän lisäksi omituinen leijaileva olotila iski. Koko ajan huimasi ja koko kroppa tuntui turvonneelta. Myös Reno aloitti haistelun taas, jatkuvasti kuono raajoissa kiinni.

Torstai 7.8

Torstaina tiedossa synnytyssairaala tutusminen Taysiin. Iloisesti ähelsin paikalle äitini kanssa, kunnes meille selvisi että istuisimme auditoriossa tunnin (jossa ei ollut yhtään happea) ja sen jälkeen kurkkaisimme missä synnytysvastaanotto on. Opastaja naureskeli että onneksi ette ole nyt synnyttämässä, kun on kamala ruuhka-aika. Olipa tylsää, luulin että saamme hieman kurkata osastoja. Lähdimme siis aikaisemmin pois pettyneinä. Keskustelimme myös äidin kanssa sairaalakassista, että voisi olla hyvä pakata se jo pikkuhiljaa, jos vaikka lähtö tulisi. Lähdimme käymään möksällä korjailemassa autoa ja yhtäkkiä jäätävä pimppipuukko iski ja kamala paine tuntui lantiossa. Tokaisin äidille, että jaahas, siellä porauduttiin takaisin lähtökuoppiin kääntöyrityksen jäljiltä. Onneksi maanantaina oli tulossa tapa-arvio, jossa tarkistettaisiin tilanne uudelleen ja suunnteltaisiin synnytystapaa.

Perjantai 8.8

Tätä päivää oltiinkin odoteltu, Markus saapuisi taas kotiin. Suunniteltiin että haetaan Reno mun vanhemmilta ja mentäisiin piknikille koko poppoo. To-pe välisenä yönä, rytmihäiriöt lisääntyivät ankarasti ja soitinkin jo päivystyksen neuvonta numeroon, että pitäisikö huolestua. Mukaan mahtui parin minuutin kestoinen pitkä pistos sydämen kohdalla, joka tuntui selässä asti. Sen jälkeen iski huono olo. Sain jotenkin nukuttua loppu yön, ja aamulla aivot olivat innoissaan juoksemassa Markusta vastaan, mutta jalat veivät vessaan suolia tyhjentämään. Tämän jälkeen sain jotenkin raahattua itseni Markusta vastaan. Purimme tavaroita ja kävimme yhdessä nukkumaan. Itse en millään saanut unta, koska pakottava oksennusolo hiipi ja lopulta matkani päätyi taas vessaan, pytyn halailu merkeissä tällä kertaa. Pari tuntia oksentelin 5-15min välein jatkuvalla syötöllä, kunnes olin aivan puhki. Mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mielikään. Äitini tuli meille ja suostutteli minut lähtemään päivystykseen, jotten kuivuisi kasaan. Markus jäi kotiin siivoomaan ja kokkaamaan meille ruokaa. 

Acutassa odottelimme hieman yli tunnin ennen kuin pääsin vuodeosastolle. Tänä aikana tuli pyttyä halailtua pariin otteeseen. Pieneen vuodeosastoon saapuessani, oli pakko kipittää vielä vessaan yökkimään. Lopputulos oli se, että tämä vessa eristettiin minun käyttöön ja vuodepaikaltani oli kilometri kyseiseen vessaan. Tämän jälkeen turvauduin vain oksennuspussin tuijotteluun, joka lopulta piti yökkimisen loitolla, närästi ja röyhtäytti ainoastaan. Kaveriksi laitettiin tippa ja nesteytystä tulemaan. Verikokeitakin otettiin pari putkea, yök kuinka pahaa teki siinä kohtaa. Noin puolen tunnin sisään yökinnän lopettelusta, alkoivat supistukset. Supistuksia tuli aluksi n. 7-10 minuutin välein, mutta siinä kohtaa, kun 1,5h olin kärsinyt 2-3 minuutin välisistä super kipeistä supistuksista, oli pakko jo ilmoittaa hoitajalle. Koko lantion alue tuntui olevan tulessa, järkyttävä paineen tunne sekä polttelu vaivasi taukoamatta. Siitä lähdettiinkin oikopäätä synnytyspäivystykseen. Tässä kohtaa olin viettänyt 4,5 ja ihanaa tuntia sairaalan huomassa. 

Synnärille tullessa, pääsin suoraan vuodepaikalle. Pöksyt piti ottaa pois ja hoitaja kysyi että olenko pisut päästänyt housuihin! Aloin nauraa ja kerroin, että tietääkseni näin ei ole päässyt tapahtumaan. Seuraavaksi taas otettiin verikokeita ja lopulta sain hieman mehua juotavaksi, voi kuinka hyvältä se maistuikaan, mutta maha ei jaksanut paljoa kerrallaan ottaa vastaan. Kätilö tuli tekemään sisätutkimusta ja kappas, sieltä tuli limatulppa ja vedet hoitopöydälle. Hoitaja pahoitteli pisu kysymystään, koska lapsivettä olikin tihkunut pitkin päivää huomaamattani. Hoitaja kiikutti minulle sairaala vaatteet ja nauroi, että en varmaan ihan tähän varautunut. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli WTF! En itsekään oikein tajunnut mitä tapahtuu. Huonoksi onnekseni, olin jättänyt puhelimeni kotiin, mutta sain onneksi hoitajalta luuria lainaan ja pyysin äitiäni tulla Markuksen kanssa synnärille odottelemaan, koska minut siirrettiin sinne. Seuraavaksi otettiin vauvan käyrät, jotka olivat kunnossa eikä supistusten aikana ollut häikkää sykkeissä. Tästä suoraan lääkärin ultrattavaksi ja tutkittavaksi, harmikseni olin edelleen vain sormelle auki ja kanavaa 2cm jäljellä, kuten maanantaisessa tapa-arviossakin. Sain siirron 4a osastolle jonne rullattiin pyörätuolilla. Käytävällä vastaan talsivat Markus ja äitini sopivasti ja ensimmäisen tokaisin että nyt syntyy. Kummankin ilmeet olivat näkemisen arvoiset, äiti meni sanattomaksi ja Markus alkoi hieman änkyttämään.

Osastolla supistukset alkoivat laantua iltaa myöten, vaikka sisätutkimuksen ja ultrauksen tehnyt lääkäri sanoi avautumisen alkavan yötä vasten. Harmikseni Markus ei saanut jäädä luokseni yöksi, vaan hänen piti lähteä kotiin. Oli aika pelottavaa, olla "yksin" ja miettiä kaikkia synnytykseen liittyvää, varsinkin kun tämä tapa-arviomme jäi kesken ja sen piti olla edessä vasta maanantaina. Kello 23, pääsin lantion magneettikuvauksiin. En muistanut, kuinka ikäviä muistoja koko putkilo herättikään. Heti tuli mieleen kaikki halvaantumisen aikaiset kuvaukset, joissa saatoin tunninkin maata putkessa. Kärsin siis jonkin asteisesta ahtaanpaikan kammosta, joten putki on pelottava. Kuvaukset kestivät onneksi vain n. 15 minuuttia, joten pääsin pälkähästä nopeaa. Kamala tuskan hiki kylläkin pääsi iskemään. Koko yö menikin kärvistellessä, supistukset helpottuivat hieman, niitä tuli n. 8 minuutin välein, mutta ajatukset pitivät hereillä. 

Lauantai 9.8

Aamulla olin aivan tillintallin, olin saanut ehkä nukuttua pari tuntia. Pääsisin tapaamaan synnytyslääkäriä, jonka kanssa kävisimme läpi kuvauksien tulokset sekä eri synnytystapoja. Markuksen kanssa päätimme, että perätilasynnytys ei tulisi kyseeseenkään, koska emme halunneet riskeerata pienokaistamme ollenkaan. Mikäli siis sen välttäminen on mahdollista. Lääkäri kuitenkin tutki kuvat ja teki sisätutkimuksen. Vauva edelleen perätilassa ja takapuoli hyvin tunnusteltavissa. Lantio olisi tarpeeksi leveä synnyttämään arviolta 2,7 - 2,8 kiloisen lapsukaisen. Kävimme läpi eri riskejä sekä sektiossa, että perätilasynnytyksessä. Kaikki keskustelut, synnytystapaa koskien, ovat olleet perätilapainotteisia. Siten siis, että kaikki "pelotelleet" sektion riskeillä, mutta eivät kertoneet perätilan riskeistä. Eikä niitä riskejä saanut kunnolla lypsettyä tältäkään lääkäriltä, hän vain totesi niitä olevan yhtä paljon kuin tavallisessa synnytyksessä. Valittavana oli joko lääkkeellinen kännistys tai suora sektio. Päätimme kokeilla lääkkeillä käynnistämistä. 

Ensimmäisen supistuksia lisäävän pillerin sain iltapäivällä ja ensimmäinen voimakas ja pitkä supistus tulikin puolen tunnin päästä. Supistukset olivat paljon "painavampia" kuin perjantain supistukset, en osaa sanoa kummat olivat mielekkäämpiä. Äiti ja iskä tulivat käymään osastolla ja veivät minut ja Markuksen kahvittelemaan alakerran kahvioon. Kaikista pahinta näissä supistuksissa oli se, että et voinut tehdä muuta kuin odottaa. Markuksen kanssa kävimme muutamaan otteeseen kävelemässä. Kävely nopeutti supistuksia hetkeksi siten, että niiden väli oli 1-3 min. Hetken päästä ne lopahtivat jälleen n. 7 minuuttiin, välillä oli 12 minuutinkin taukoja. Toivoin vain, että supistukset alkaisivat säännöllistymään ja saisivat aikaan muutoksia. Kerran pelästyin vauvan puolesta, kun tämän sykkeet laskivat n. 105 lääkkeen aloituksen jälkeen, mutta onneksi parin tunnin päästä ne olivat jo normalisoituneet.

Kun kello alkoi lähestyä yhdeksää, pieni epätoivo valtasi minut. En ollut pariin päivään nukkunut kunnolla, saatika syönyt juurikaan mitään ja voimat alkoivat olla vähissä. Supistukset tuntuivat raskailta ja puristavilta, enkä niitäkään enään jaksanu yöllä. Lantion seutu oli aivan säpäleinä, en kestänyt olla kuin 5 minuuttia kerrallaan toisella kyljellä. Yritin kuumaa suihkuakin kipuihin, mutta suihkussa en osannut olla mitenkään päin. Tarjolla oli jumppapalloa ja jakkaraa, mutta tyydyin hetken istumaan lattialla (yök) koska jalat ei jaksaneet pitää pystyssä eikä muutakaan "mukavaa" istuinpaikkaa löytynyt. Panadolista ei edelleenkään ollut mitään apua joten sain vanhaa tuttua Oxanestia, tällä kertaa takapuoleen. Päätin alkaa nukkua ajoissa, ettei lääkkeen vaikutus häiritse unen saantia. Hoitaja sanoi että puoli tuntia menee, että alkaa vaikuttaa, mutta kappas, kymmenessä minuutissahan se humahti päähän. En saanut pariin tuntiin nukuttua humalatilani vuoksi. Oli aika mielenkiintoista pitkästä aikaa, kipu hellitti, mutta tällä kertaa lääke veti kuupan aivan sekaisin. Luulin yhdessä kohtaa, että Markus oli tullut vierelleni höpisemään omiansa eikä ajatuksissanikaan mitään järkevää liikkunut.

Sunnuntai 10.8

Tilanne näytti pahalta. Tulehdus arvot olivat olleet lievästi koholla koko viikonlopun, koska vedet olivat menneet. Tähän olin saanu tipan kautta antibiootin. Vauvan vointia oli tarkkailtu säännöllisesti eikä siinä onneksi havaittu mitään vakavaa Lääkärin kanssa oli keskusteltu mahdollisesta sektiosta, mikäli kroppani ei jaksa viedä synnytystä loppuun. Markus oli saanut luvan tulla osastolle aamulla aikaisemmin keskustelemaan synnytystavasta ja suunnitelmasta. Saisimme päättää, yritettäisiinkö kroppaa saada vielä toimimaan vai päädyttäisiinkö sektioon. Joka tapauksessa lapsi olisi saatava ulos sunnuntain puolella, jotta ylimääräisiä tulehduksia ei ehtisi kehittyä eikä vauvan vointi huonontua.

Aamulla hoitaja tuli huoneeseen noin klo. 7.30 ja ilmoitti heti että Markus on soittanut aamuyöllä osastolle ja ilmoittanut olevansa mahataudissa. Viiden minuutin ajan aivot löivät tyhjää, koska nyt Markus ei voinut mitenkään päästä synnytykseen. Soitin samantien äidilleni, että tulisi suoraan sairaalaan. Tämän jälkeen keskustelin Markuksen kanssa puhelimessa, puhuimme päivän tapahtumista ja siitä miten toimittaisiin. Lupasin soittaa ja ilmoittaa miten käy, kun lääkäri on käynyt arvioimassa tilanteen.

Äitini saapui osastolle. Pidättelin hysteria itkuani ja yritin pitää mielen korkeella. Hoitaja saapui ja ilmoitti että lääkäri tulee pian selostamaan tapahtuman kulkua, kunhan on perehtynyt taustatietoihin ja tehnyt päätöksensä siitä, miten tilanne viedään eteen päin. Puin varmuuden vuoksi päälleni jo leikkausvaatteet, sillä jos lähtö tulisi, ei olisi aikaa enään pukemiseen. Joskus kymmenen jäljestä lääkäri saapuikin ja ilmotti että tässä tilanteessa, lähdetään leikkuupöydälle. Hän soittaisi vain leikkaustiimin paikalle ja että leikkauslääkäri saapuisi vielä kertomaan tarkemmin tilanteesta.

Tässä kohtaa iski epätoivo, pelko, hysteeria ja päätin soittaa Markukselle. Totaalinen romahdus tuli, kun kuulin Markuksen äänen ja kerroin mitä tulisi tapahtumaan ja että pian olisi lähtö. Markus sai tsempattua sen verran että pystyin rauhottumaan. Oli todella inhottava olo, kun kaiken pelon ja jännityksen lisäksi, kuuli ettei lapsen isä edes pääse synnytykseen mukaan. Sain lopetettua puhelun ja leikkauslääkäri saapuikin. Hän rauhoitteli ja kertoi että kaikki on kunnossa ja olisin luotettavissa käsissä. Sain hieman levollisen mielen ja rauhotuin hetkeksi. Kysyin puudutteista sekä nukutuksen mahdollisuudesta. Lääkäri kertoi, että rauhoittavia eivät mielellään antaisi ennen kuin napanuora olisi leikattu. Nukutus olisi viimeinen vaihtoehto, koska siinä on eniten riskejä. Olin pohtinut sitä, että uskallanko kohdata alakropan puutumisen ja "halvaantumisen" uudelleen ilman mitään rauhoittavia lääkkeitä vai ottaisinko suorilta nukutuksen. Päätin kuitenkin, että lapselleni olisi oikein, että edes jompi kumpi vanhemmista olisi jossain määrin läsnä. Päätin myös, että leikkaus tehdään pelkän puudutuksen voimin ja rauhoittavia otan tarvittaessa vasta napanuoran katkaisun jälkeen. Äiti oli vierellä ja yritti myös piristää, otimme myös viimeiset masukuvat ja hän sai pienen hymynkin kaiveltua naamaltani.

Hoitaja ryntäsi huoneeseen ja tuumasi että nyt tuli lähtö. Emme ehtineet tekemään mitään, kun mua kiikutettiin jo pitkin osaston käytävää. Markukselle ehdin laittaan viestiä että nyt mennään ja sitten pitikin jo sulkea puhelin. Leikkaussaliin päästessä, hyperventilaatio iski. Koko kroppa alkoi täristä, kun ajatukset poukkoilivat edes takaisin. En ole ikinä tärissyt yhtä paljon, veren happi mittarikaan ei meinannut pysyä sormessa kun käteni vain heilui. Huonoksi onnekseni kädessäni oleva kanyyli meni tukkaan ja piti laittaa taas uusi. Oli aika mukavaa kun käsi tärisi kuin viimestä päivää ja toiset yrittivät tunkea neulaa suoneen. Kanyyli saatiin paikoilleen ja sitten olikin puudutuksen vuoro. Puudutuksen laitto onneksi oli samankaltainen, kuin selkäydinnesteen otto, joten siinä ei ollut pelottavaa. Pelottavin vaihe alkoikin, kun tunsin kuinka varpaista lähti tuntu katoamaan lämpimän huljahduksen kera. En tajunnut aiemmin, kuinka paljon pelkäsinkään halvaantumista. Tästä kirjoittaminenkin ahdistaa enkä mielelläni ole kokemuksesta puhunut kenenkään kanssa, jotenkin helpompi kirjoittaa. Puudutus tuntui täysin samalta kuin halvaantuminen ja kamalaa oli se, etten pystynyt edes varvasta liikauttamaan. Pöytä asetettiin pieneen kallistukseen vasemmalle, jottei kohtu painaisi suuria verisuonia. Äitini piti koko ajan kädestäni kiinni ja yritti rauhoitella samalla, kun itse hoin sitä, etten pysty tähän. Muistan, että mielessäni kävi myös se, että haluaisin nukutuksen. Pelkäsin niin paljon puudutusta, ettei leikkaus ajatuksissani edes kuulostanut pahalta. Hoitaja kokeili kai jollain kostealla sienellä, tunnenko lämpötiloja. En siinä kohtaa kyllä tuntenut enään mitään muuta kuin hipasuja. Seuraavaksi leikkausryhmä kertoivat pesevänsä mahani samalla kun tutisin pelosta. Hoin jatkuvalla syötöllä sitä, kuinka se tuntui samalta kuin halvaantuessa ja mitenkä en pysty tähän leikkuuseen. Yhtäkkiä joku hoitaja huikkasi leikkausverhon takaa onnittelut ja ihmettelin että mitä. Onko vauva kuollut kun en kuullut mitään itkua ja parkumista? Hetkessä oma pienokaiseni tuotiinkin vierelle näytille ja sieltä se ensimmäinen parkaisu kuuluikin. Olin niin shokissa koko tilanteesta, että hämmästyin vauvasta niin, että katsoin kysyvästi myös käyriä seurannutta hoitajaa. Tämä hoitaja siis hihkui myös ja piti toisestä kädestäni kiinni. Pyysin rauhoittavia ja muistutin äitiäni siitä, että ottaisi Markukselle kuvia kun vauva punnitaan.
Blackout.

Pähkinä näki päivän valon sunnuntaina 10.8.14 klo 11.40, 42h 10min lapsivesien menosta. Painoa pienellä 2890g ja pituutta 48cm, päänympärys 35cm. 9 pisteen lapsukainen.

Heräämöstä ensimmäiset muistikuvat olivat joku hoitaja, joka piteli Pähkinää hoitotasolla. Äitini tupsahti jostain vasemmalle puolelleni, mutten muista mitä hän sanoi. Jotain keskustelua käytiin, tiedä sitten mitä. Pian hoitaja toikin pienen kääröni kainalooni imettämistä varten ja ihmettelin kuinka automaattisesti pieni kävi rintaan kiinni ja aloitti ruokailunsa. Olin sen verran vielä lääkehuuruissa että en meinannut ymmärtää mistään mitään. Tuntui uskomattomalta että se pieni kauan odotettu nyytti olikin vierellä syömässä. Ihan uskomatonta! Kello taisi olla puoli kaksi, ainakin muistaakseni, kun saimme luvan siirtyä uudelle osastolle. Matkalla Pähkinä laitettiin laatikossaan jalkopäähäni ja rullailimme outoja käytäviä pitkin. Vuodeosastolla pääsin huoneeseen, jossa ei ollut muita vauvoja tai äitejä. Tilat olivat yllättävän pieniä, hyvä kun omaan soppeemme mahtui sekä omani, että Pähkinän sänky. En muista osastolle saapumisesta paljon mitään, olin niin vauvan pauloissa ja lääke huuruissa. Kaikki uusi ja jännittävä oli vihdoin käsillä ja koettavana.

Tästä lähti meidän oman pienen perheen arki käyntiin. Markus pääsi maanantaina katsomaan ensimmäistä kertaa omaa pientä tytärtänsä. Hetki oli ikimuistoinen, saimme vihdoin viettää ensimmäisiä hetkiä kokonaisena perheenä yhdessä tilassa.

Jos olen joskus sanonut olevani onnellinen, en ole tiennyt mitä on olla onnellinen. Rakkaus Pähkinää ja omaa pientä perhettä kohtaan on aivan järjetön. Tähän halkeaa! ♥

Rakastan olla ihan oikea äiti ! ♥

Rv 39... Eiku mikä oli?

Blogin tähti, neiti Pähkinä halusi nähdä päivän valon aikaisemmin. Synnytys alkoi perjantaina joka päätyi sektioon sunnuntaina. Pähkinä syntyi sunnuntaina 10.8 (38+6) klo 11.40. 48cm ja 2890g rakkautta ensi silmäyksellä! Pisteitä tyttö sai huikeat 9! Synnytyskertomusta myöhemmin, oli niin tapahtuma rikas viikonloppu, ettei ole tosikaan.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! Meidän viikkoon kuuluu vauvan tuoksua ja tuhinaa<3

Rv 38 + Synnytystapa-arvio

Tänään täyttyi 38 viikkoa.

Eli tasan kaksi viikkoa laskettuun.

Joku piti mua hereillä klo 00-03 välisen ajan viime yönä, soittamalla jatkuvasti prepaidillansa. En puhelinta halunnut sulkea sen takia, jos vaikka lähtö synnärille sattuisi tulemaan. Kolmen jälkeen meni hermot ja lähetin soittajalle vihaista viestiä, johon ei sitten ikinä vastannut. Soittelut loppuivat, mutta jatkuivat päivällä 11-13 välillä. Huoh, jos kyseessä olisi joku tuttu, olisi hän vastannut viestiin, laittanut watsappiin tai fbhen viestiä. Toivottavasti ei soita uudelleen, ei huvita tuommoiselle vastata :D

MASU

Masulle kuuluu ihan hyvää. Supistelut ollut kipeitä ja niitä on viimeisen viikon sisään ollut paljon, mutta nyt hieman hellittänyt. Neuvola on ylihuomenna, jolloin saan taas tietää onko sf mitta vielä kasvanut. Arpia ei ole vielä masuun tullut, toivottavasti niiltä säästytään!

Synnytystapa-arvio

O-ouuuu...

Ei meinaan mennyt niinkuin toivoin!

Viime kerralla lääkäri sanoi, että pikkuinen kyllä kääntyy vielä ympäri, mutta näin ei ollut tapahtunut. Perätilasynnytys pelottaa järjettömästi, eikä todellakaan nyt helpottanut nykyista jännittämistä. Aluksi pelkäsin noiden lonkkien takia synnytystä, mutta nyt pelkään vielä enemmän, että mitä tapahtuu. 

Sisätutkimuksessa ilmeni, että kaulaa jäljellä vielä sen 2cm mutta ollaankin jo sormelle auki :o

Hyi mikä ajatus, lääkäri tökki meidän pikkuista, vain pelkkä kalvo välissä. Eli paikat alkaa pikkuhiljaa kyllä oleen jo kypsät. Pieni oli aika alhaalle majoittautunut.

Kaksi lääkäriä yrittivät kääntää pientä, mutta eivät onnistuneet. Teki niiiiiiiin kipeetä koko kääntöyritys, että en todellakaan enään ikinä suostu moiseen. Olin joltain kuullut että ei se kääntäminen satu. Ja pyh! Tuntui että koko lantio olisi musertunut ja yrjö lentänyt. Selkä ei tykännyt hommasta yhtään. Pähkinää yritettiin "kaivaa" ylemmäs, se sattui. Toisella yrittämällä Pähkinä puuttui peliin. Erikoistunut lääkäri sai vauvasta hyvän otteen, sai melkein poikittaiseen asentoon käännettyä vauvan, mutta Pähkinä puski jaloilla vastaan. Tuntui että nyt se todellakin tulee kyljestä ulos, kylkiluut sai osumaa ja sen jälkeen tuntui että kohtu repee vasemmasta reunasta. Aikansa tapeltua, Pähkinällä meni selvästi hermot koko hommaan, samalla ku puski toisella jalalla kylkeä vasten ja laittoi hanttiin, päätti hän vetää toisen jalan koukkuun ja alkaa potkia lääkäriä. Siinä sitten kaksi lääkäriä ja hoitajaopiskelija tuijottelivat mahaani ja toinen lääkäri ihmetteli oikein ääneen että kuinka jääräpäinen lapsi, kun koko käsi heilui. Tässä kohtaa en kyllä tuntenu enää erillisiä potkuja, teki mieli vain itkeä.

Päätettiin että kääntämistä ei enään yritetä ja viikon päästä uudelleen. Nyt mun pitää miettiä kolmea eri vaihtoehtoa. Eli jos Pähkinä kääntyy maanantaihin mennessä, on edessä synnytyksen käynnistys, jottei pääse kääntymään perätilaan uudelleen. Jos pieni majailee edelleen perätilassa, suuntana lonkkien magneettikuvaus. Kuvien perusteella pohditaan synnytetäänkö alateitse (riittäkö lantio) vai tehdäänkö sektio.

Sen jälkeen makasinkin puoli tuntia käyrillä, Pähkinän sykkeet oli hyvät ja sain lähteä kotiin. Markuksen kanssa pohdittiin ensi viikon aikatauluja, että miten olisi järkevä toimia, koska työsoppari päättyy vasta 16. päivä. Markus tulee Vantaalta maanantaina sairaalalle mukaan jännittämään. Onneksi mulla on tuo ukko, ei tarvitse ihan yksin kuitenkaan olla. Tän arvion piti helpottaa mun huolia, ei pahentaa niitä.

En olisi uskonut, että tässä raskaudessa pitää vielä tämmönen loppuhuipennus olla...

ULTRA

Positiivista, sain pyynnöstä pari hassua kuvaa. Ei näistä kyllä meinaa selkoa enään saada, mutta ihana kun pääsin Markukselle näitä lähettämään, kun toinen ei päässyt itse käynnille mukaan :) En tiedä tuosta alemmasta kuvasta, että katsooko tuo pikkuinen nyt suoraan eteen päin, vaiko vasemmalle. Käden vieressä oleva tumma ympyrä on kuitenkin silmä :D

Huh tämmöinen viikon alku meillä, 

toivottavasti muilla alkanut paremmin! ♥

Isyyspakkaus

Kokosin siis Markukselle isyyspakkauksen. Markus oli todella otettu tästä pakkauksesta ja yhdessä käytiin läpi sen sisältö. Meillä tämä tuotti vain positiivista mieltä, joten voin suositella muillekin äideillä tätä projektia. Suurin osa seuraavista tavaroista löytyikin jo kotoa, joten ei välttämättä tarvitse edes kauppaan mennä.

Kuvia

Kokosin pakkausta vielä keskellä yötä, joten en jaksanut enään panostaa vanhaan Zalandon laatikkoon. Rakastuin täysin noihin norsuihin, olisin voinut tunkea niitä jokapaikkaan!

Kirjoitin myös Markukselle kirjeen, jonka taittelin ja laitoin yöpöydälle odottamaan. Parisen viikkoa sitten Markus siis saapui kotiin Vantaalta normaaliin tapaan, rupateltiin ja käytiin läpi hänen tuomansa vauvan tarvikkeet. Sen jälkeen Markus käväisi makuuhuoneessa ja itse hihittelin sillä välin sohvalla, kun kuulin Markuksen huomanneen kirjeen. Kyllä nauratti kun mies ryntäsi olohuoneeseen innoissaan ihmettelemään että mikä pakkaus, miksi ja missä. 

Uusi kyssäri teille lukijoille yläreunassa kliketi klik ➚ 

Huomenna jännitetäänkin synnytystapa-arviointia! Vihdoikin, toukokuusta asti taisteltu asiasta ja ihana kesälääkäri otti mun huoleni ja kipuni tosissaan. Lippu korkealle, vai mitenkä se menikään?

Ja korjaus edelliseen postaukseen, Pähkinän painoarvio olikin 2430g!

Nautitaan ihanasta sunnuntai illasta♥

Rv 37

Ensiksi, sori postausta tulee vasta tänään. 

Eli eilen viikkoja tuli 37 täyteen, Pähkinä on siis täysiaikainen! Nyt alkaa jo jännittämään kaikki tuleva. Juuri vasta alkuraskaudessa jännitin raskautta, yritin sisäistää että sisälläni ihan oikeasti kasvaa pieni ihme ja samalla pelkäsin keskenmenoa suuresti. Luulin, että tässä kohtaa pelkäisin kohtukuolemaa, mutta jotenkin asia ei edes ole tullut mieleenkään. Toki välillä kun näillä kuumilla helteillä on masussakin hiljaisempaa, käy mielessä että onhan pieni varmasti hengissä. Lopulta hetken päästä on pienet venyttelyt pidetty eikä asiaa ole sen enempää tarvinnut pelätä. 

Rv 37+0 iltamasua kera venyttelyn. Illalla kuvassa näkyy selkeästi myös tuo napa, joka yläosastaan yrittää puskea ulos. Alakylkiin yrittää kovaa vauhtia ravata raskausarpia, saa nähdä leviääkö vielä mahankin puolelle. Ylempänä näkyy pari kutinaraapaletta. 

Viime perjantaina kutina vain lisääntyi jaloissa sekä käsissä ja soitin synnärille. Synnärille siksi, kun neuvolaan olisi päässyt soittamaan vasta maanantaina. Puolet lauantaista vietettiinkin synnärillä, käyrät katsottiin ja verikokeet otettiin. Arvot olivat kunnossa mutta pääsin vielä lääkärin tarkastettavaksi. Kohdunkaula oli maanantain jälkeen lyhentynyt yhdellä sentillä, pituutta jäljellä siis 2cm ja vauvan pää tuntui aivan alhaalla. Ultrattii ja huomattiinkin että Pähkinä oli vetänyt kurperkeikkoja ja oleskeli nyt perätilassa. Hui! En ihmetellyt enään käytävällä tapahtunutta mylläystä, koko maha heilui ja johtui kääntymisestä. 4.8 synnytystapa arvioinnissä katsotaan samalla, onko vauva kääntynyt takaisin oikein päin, vai yritetäänkö kääntää. 

Pähkinällä oli tarpeeksi lapsivettä myös kääntymistä varten ja todennäköistä on, että kääntyy itse. Sykkeet ja rakenteet näyttivät hyvältä, samoin istukka sekä virtaukset. Vihdoinkin saimme painoarvion ja se oli 2490g, kuulemma todella siro neiti tulossa. Haaroista en saanut varmistusta, kun pieni istua kökötti niin siveellisesti. 

Nyt jatkan ekstemporee lomailua Vantaalla! :) Tänne ei pitänyt enään kesällä tulla, mutta sain sunnuntaina hienon älynväläyksen! Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Löpinää

On vaan niin turhautunut olo, kun ei ole mitään saanut aikaseks tänään.

Jäätävät häpyliitoksen kivut alkoi, voih kun olisi kelvannut pelkät selkä/lonkka vihlonnat. Mikään asento ei oo hyvä, sitten kun hetkeksi helpottaa niin Pähkinä potkii kylkeen. On niin nannaa kyllä välillä. Mutta sitten taas, ei saisi valittaa kun ihanaa pientä ihmettä kasvattelen sisälläni. On meinaan arvostus taas omaa äitiä kohtaan noussut niin paljon, kun tietää miltä raskaana ollessa tuntuu. 

Paikkoja pitäisi hieman siistiä, kun huomenna on taas kuvaukset ja haluan kodin kuitenkin olevan katsomisen arvoinen, mutta kun ei, niin ei. Eipä täällä iso siivo olekaan kun viime viikolla puunasin moneen otteeseen, mutta viikonlopun tupareista jäi kamala tiskivuori joka nyt alkaa vasta näyttämään pieneltä nyppylältä ja tuparilahjoista jotkut oli niin isoja, etten mitenkään keksi niille paikkaa. Enkä varmaan saa noita kahta työkalupakkia itse minnekään kannettua, joten olkoon sitten lattialla :D

Piristävää on ollut se, että aamu lähti rauhallisesti käyntiin. On niin ihanaa herätä ja laittaa käsi masulle ja sieltä joku jo tervehtiikin takaisin. Olen huomannut, että Pähkinä on aikamoinen ujostelija. Markustakin ujosteli aluksi paljon, sitten tottui myös Markuksen ääneen ja kosketukseen, mutta nyt taas vähän vieraantunut kun isi onkin ollut paljon pois kotoa. Pitää nauhottaa Markuksen puhetta ja soittaa sitä iltaisin masulle :)

Olenkin miettinyt, että oppiiko vauva jo mahassa olo aikana tunnistamaan eri kosketuksia?

Tunnistaako se eron oman äidin ja vieraan ihmisen silittelyn välillä?

Itselläni on tietty tapa, jolla kosken mahaani, silittelen tai tökin ja uskon että Pähkinä on oppinut tunnistamaan juuri mun kosketuksen, koska sitä pikkuinen ei ujostele. 

Laittelen tässä jossain kohtaa myös pohtimis postausta koskien hiustenvärjäämistä. Mulle on niin mielenkiintoinen kysymys tullut mieleen, ettei lähihoitaja, neukkuhoitaja eikä neukkulääkäri ole mitään kantaa osannut ottaa. Mutta siitä sitten jossain kohtaa lisää :)

Huomenna pitäisi nähdä muita elomammoja ja odotan innolla, koska edellinen tapaaminen jäi omalta osalta väliin.

Rv 36

Kuukausi laskettuun! 

Viikko alkanut näillä näkymin erinomaisesti. Markus tulee nyt joka viikonloppu kotiin, aivan ihanaa, saamme viettää vielä kahdenkeskistä aikaa ennen pienokaisen saapumista. Helpottaa omaa oloakin kummasti, kun tietää ettei tarvitse pitkää aikaa olla "yksin". Vanhemmat on auttaneet suuresti myös Renon hoidossa, välillä on niin kipeitä ja väsyneitä päiviä, että en yksinkertaisesti yksin pysty koiraa täysin hoitamaan, esimerkiksi pitkät lenkit tuottaa vaikeuksia. 

Neuvolakuulumisia

Tänään oli neuvola, josta sain todella hyviä uutisia. Aivan ihana pelastava enkeli, sijaislääkäri, kuunteli ja välitti aidosti mun tilanteesta ja peloista ja laittoi mulle lähetteen tapa-arvioon. 

Kiitän kiitän kiitän!

Lääkäri kertoi jo hieman synnytyksestä, selosti niin tarkasti asioita että alkoi oikein pahaa tekemään (kohdun kuvailun kohdalla jo oksetti) mutta oli mukava istua rauhassa, ilman liukuhihna meininkiä ja tietää, että oikeasti joku välitti. Edes esitti välittävänsä. Harmi että kyseinen lääkäri oli vain sijainen :( Nyt vaan odotellaan soittoa synnäriltä ja toivotaan että sielä menee kaikki hyvin.

Sisätutkimuksessa lääkäri vain totesi, että vauvan pää tuntuu jo hyvin, yöh kun kuulosti ällöttävältä. Olisiko Pähkinä sitten jo varmasti laskeutunut?

Hitsi kun harmittaa, että mun koko neuvolakortti on yhtäsotkua ja räpellystä. Tässä mun tämän hetkinen Sf-käyrä.

Kortista

Hemoglobiini 119

Verenpaineet 129/72

Paino 68,6kg

Painon muutos +560g

Sf 29cm

Kohdunkaula 3cm, kiinni ja pehmeä

Pähkinä

Lapsiveden määrä normaali

Sykkeet 145

Liikkeet normaalit 

Raivotarjonnassa

Masu

Alla pari kuvaa masusta :) Masun oikea puoli on ollut pari päivää vähän kipeä, veikkaampa että pikkuinen on niin kovaa jo sinne puskenut.

Rv 35+4 masukuva.

Rv 36+0 aamukuva masusta.

Pari kuvaa

Renon lempipaikka! 

Perjantai aamuna odoteltiin silmä kovana Markusta.

Tänään ollaan tämän näköisenä liikenteessä. Kamala tyvikasvu jo :D

Mun pää ja Markuksen kasvot = Orlando Bloom :D

Kuvaa klikkaamalla pääsee alkuperäiseen osoitteeseen. 

Hauskaa viikon alkua kaikille!

♥

Kierrätystä

Tänään tuli (taas) vaihteeks poikettua Kierrätyskeskuksessa.

Nooh sieltähän tarttui mukaan vihdoin ja viimein leipälaatikko keittiöön, jeij ei vie enään känttyrät tilaa kaapeista. Yksi ihana lasipurkki lisää, yksi jäätelökippo täydentämään kolmen kipon rykelmää, Pähkinälle söpö kilpikonna pehmo sekä kaksi taulunkehystä. Myös aiiiivan ihana lasinen kippo löytyi, aion pitää siinä tuikkua. Pitää jostain vaan löytää isompia tuikkuja, niin ei oo niin typerän näköinen. Alla kuvia muutamasta löydöstä :) Pussillinen tavaraa maksoi yhteensä 7 euroa.

On meinaan sitten hikoiltu taas kuin pieni ISO sika. Ei voi käsittää kuinka kuuma on välillä, tule oikein kuumia-aaltoja :D Kierrätyksessäkin kun kuljeskelin niin aivan varmasti mut löysi, kun seurasi sitä hikivanaa lattialla. Nyt en enään ihmettele ollenkaan, kun raskaana olevat valittelee kuumuutta. Huhhuh!

Rv 35

5 viikkoa laskettuun aikaan!

Tuntuu hassulta, kun rv 5 en edes vielä tiennyt olevani raskaana ja nyt on enään sen verran matkaa jäljellä. (Ellei mene parilla viikolla yli). Tulee jotenkin erittäin haikea ja herkistynyt olotila, kun alkaa miettimään kaikkea tapahtunutta ja sitä miten H-hetki on jo lähellä. Synnytys pelottaa/jännittää, myös se pahentaako Fibromyalgia synnytyskipuja vai onko sillä mitään vaikutusta asiaan. Myös se, tuleeko lähtö yöllä vai päivällä, onko Markus vielä silloin töissä vai kotona jännittää. Toivon niin paljon että Pähkinä pysyy masussa laskettuun asti, jotta Markus pääsee kotiin Vantaalta. Ollaankin jo sovittu, että viikonlopun jälkeen hän tulee tänne kotiin joka viikko, koska laskettu alkaa olla niin lähellä. Sovittu on myös se, että kavereiden kanssa juhlinnat loppuu (josta meillä ei onneksi ole ongelmaa ollut) ja puhelin pidetään aina päällä ja ulottuvilla. Todellakin toivon Markuksen olevan paikalla silloin kun olen synnyttämässä.


Masua


Pähkinä on viime päivinä ollut erittäin aktiivinen. Äidin kanssa ihailtiin möyrintää ja puskemista. Jotenkin ihanaa vuorovaikutusta toisen kanssa kun silittelee masua ja sieltä saa vastaukseksi tönäämisiä ja muljasuja. Alkaa kaikkia oleen paljon realistisempaa. Viikonlopun aikana maha tuli esiin todella hyvin. Ei ihme että on kamalia kipuja ollut ja mahaa kutittanut. Toivottavasti noita raitoja nyt ei tuu masuun. (Kuvassa näkyy raapale, ei onneksi raskausarpi) Sen verran pinnallisesti ajattelen mahasta :D

Rv 35+0 aamumasu.

Mökkeilyä
 (taas)


Viime viikolla lähdettiin mökkeilemään. Piti kännykällä tehdä siitä postausta, mutta kännykällä tehdyt postaukset on aina niin typerän näkösiä, kun en saa kuvia keskitettyä, joten jätin sen väliin. Ajattelin lähinnä kuvin kertoa meidän reissusta. Meillä on mökki onneksi niin lähellä, että vaikka sieltä pitäisi kiireesti päästä sairaalaan, ei matkaan menisi kauan ja sinne on muutenkin helppo lähteä lyhyen matkan takia.
Tässä kuitenkin kuvia:

Kuvaa matkan varrelta, aivan ihanat maisemat :)

Reno on todellinen mökkikoira. Toivon että joskus vielä Renon elinaikana päästäisiin asumaan pari/omakotitaloon.

Mitäs me mökkeilijät.

Yöt oli tuskasia nukkua kuumuuden takia. Joten ei muuta kuin viideltä aamulla steppailemaan ulos.

Ja tuli vähän liikaa steppailtua, kummatkin kengät meni rikki. Näillä oli kiva talsia sitten kotipihassa.

Uuvuttava reissu takana, meidän piti pulloja viedä, mutta Renon mielestä ne sopi paremmin tyynyiksi.

Kotona

Kokeilin viime viikolla väkertää vessapaperista, rautalangasta ja maalista itse sisustuskirjaimia. Nooh... Näissä ainakin näkyy oma käden jälki, jos ei muuta :D Markus nauroi että meillä on vessapaperia nyt sitten seinilläkin. Ihana yllätys kotiin tullessa oli se, että synttärilahjaksi saamani kukkakimppu oli avannut nuppunsa. Viikon lojunut maljakossa ja edelleen näyttää kukat kauniilta. Maljakon löysin 1 eurolla viime viikolla jonkun pihakirppikseltä. Mallista tai vuosiluvusta ei tosiaan mitään tietoa, luulen että on tosi vanha. Ainakin oli niin likainen ja paksua lasia, ettei taida olla made in china.

Ihanaa alkanutta viikkoa!