keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Fobiaa ja paniikkia...



...niitä vähän puhuttuja ja hävettyjä asioita.

Pitkän aikaa olen halunnut aiheesta kirjoittaa, mutta jokin on pidätellyt. Ehkä se on ollut se häpeä tai avuttomuuden tunne, joka aina on hiipinyt jos asiasta on erehtynyt mainitsemaan. Monethan sanovat, että omia herkkiä puoliaan tai heikkouksiaan ei pidä kertoa julkisesti, sillä periaatteella että joku voi tätä kyseistä heikkoutta käyttää sinua vastaan. Mutta miksi kenenkään pitäisi somessa tai missään muuallakaan iskeä ketään vyön alle ja pilkata tämän heikkouksia? Uskallan sanoa, että jokaisella varmasti on itselläänkin edes yksi pieni asia, joka tuottaa epämiellyttävän olon tai josta ei halua muiden tietävän mitään. 


Itse sairastuin neljä vuotta sitten rankan alkuvuoden päätteeksi paniikkihäiriöön. 2012 vuoden alku aina sinne kesään asti oli yhtä myräkkää ja mahtui niitä vastoinkäymisiä vielä syksyllekin. Paljon hyvää siihen vuoteen myös kuului, mutta nämä koettelemukset söivät aika paljon henkisesti. Oloahan olisi helpottanut se, kun asioita olisi osannut purkaa oikealla tavalla tai edes olisi näyttänyt lähimmäisilleen huonon olonsa. Mutta eihän sille mitään voinut, kun nuorena tuli rakennettua ns. suojamuuri ympärilleen, joka toimi eräänlaisena selviytymiskeinona yläasteen ajan. Voisin sanoa, että on hippasen tukeva muuri tullut rakennettua, kun sen purkaminen on näin työlästä. Pahimmillaan paniikkihäiriöni oli sellaista, etten voinut käydä lähi Siwassa, saatika syödä perheen kanssa. En voinut käydä edes ulkona tupakalla, mikäli kilometrin säteellä näin ihmisen. Pari viikkoa vietin vain lukkojen takana omassa huoneessani sängyssä maaten. Lueskelin paljon Cosmopolitania ja yhtenä iltana lehden takakannesta osui silmiini lause "Silloin tajusin, että minun on poistuttava mukavuusalueeltani". Kiitos tämän lauseen, tajusin itse aivan saman; minun olisi pakko poistua huoneestani ja uskaltautua ihmisten ilmoille. Niin tein ja varasin ajan nuorisoneuvolan psykologille. Käyntejä ei terapiassa montaa ollut, mutta ne helpottivat oloa sen verran, ettei kaupassa jonottaminen enään ollut kuoleman hirveää. En kyllä edelleenkään ole jonottamisen suurin fani, mutta enään se ei aiheuta pahaa oloa.


Huomasin kyllä, että näihin asioihin tuputetaan hirveästi lääkkeitä, vaikka terapiassa käynti olisi tärkeämpää. Söin lääkkeitä noin 1,5 vuotta kunnes tein Jessistä raskaustestin ja lopetin lääkkeet seinään. Kyllä, aivan seinään, tälläisen suosituksen sain tksta, vaikka lääkkeiden ohjeissa lukee että lopettaminen pitää tapahtua hiljalleen. Oli se aikamoista pärinää ja surinaa pään sisällä parin viikon ajan, mutta sitten vierotusoireet helpottivat ja normaali olotila palasi. Toki se vaikutti siihen, että ensimmäisessä ultrassa olo ei ollut parhaimmillaan, mutta siitäkin selvittiin. 


Paniikkihäiriö näytti selätetyltä ja elämä helpolta, kunnes viime kesän lopulla se iski uudelleen. Raskausaikana ja sen jälkeen päähäni oli kolahtanut hirveä pelko autoilusta ja moottoriteistä. Raskausaikana pelkäsin, että jos kolari tulee, en pysty suojelemaan vatsassani kasvavaa pientä ihmettä. Raskauden jälkeen pelkäsin samaa, en mitenkään voisi kurottautua suojaamaan lastani siinä tilanteessa. Paljon tuli pohdittua erilaisia asioita, kuten "onko meidän istuin turvallinen", "tyttö on niin pieni että varmasti liuskahtaa vöistä ulos", "tuo auto ajaa liian nopeaa, pieni lipsahdus ja se on kyljessä kiinni" ja sitä rataa. Pelottavia ajatuksia. Lopulta aloin pelkäämään moottoriteitä, koska yhdellä motarireissulla tunsin oloni todella epämukavaksi ja paniikki meinasi nostaa päätänsä kunnolla. Eikä pelkoa helpottanut toisen moottoritie ajon aikana järkyttävä kolari, jossa pieni poika menehtyi. Satuttiin paikalle muutama minuutti tapahtuneen jälkeen ja se oli pelottavaa. Tämä johti taas motarien välttämiseen ja siihen, että minä kyydissä ei sitä kaasutinta niin vain paineltu. Meidän oli viime elokuussa tarkoitus lähteä reissaamaan Imatralle, eli kylmiltään yli 6kk tauon jälkeen vähintään 4 tuntia moottoritietä. Tätähän panikoin ja ressasin viikon etukäteen ja lähtöpäivänä, päästin lähikaupan pihaan ja itkuhan se tuli. Tiesin silloin että en pysty sitä tekemään, joten meidän piti Renon kanssa jäädä kotiin. Siitähän vasta alkoi mielikuvitus laukata ja järkyttävä ahdistus pukkasi päälle. En pystynyt syömään, en nukkumaan, en rentoutumaan ollenkaan. Se oli ihan hirveää. 


Löysin netistä onneksi pätevän terapiakeskuksen johon sain ajan jo samalle päivälle. Sain (romukoppa)diagnoosin sekavamuotoinen masennus ja ahdistus sekä paniikkihäiriö. Olenkin nyt vähintään kaksi kertaa kuukaudessa käynyt jutustelemassa milloin mistäkin ja olo on ihana. Elokuussa tosin määrättiin taas lääkkeitä, mutta popsitaan niitä nyt kun yhdessä terapian kanssa vaikutus on todella hyvä. Ulkoinen ja henkinen olemus on aivan eriä kuin viime syksynä ja muutenkin on mukava käydä juttelemassa, vaikka kummemmin mikään ei mieltä painaisi. Tässä on niin paljon tapahtunut muutaman vuoden aikana, että hyvä käydä asioita purkaamassa. Olen vihdoinkin alkanut pääsemään ylitse liikkeen lopettamisesta ja taltuttanut liiallisen itsekriittisyyden (ainakin osittain). Moottoriteillä kulkeminen onnistuu, kunhan matka kestää alle 30min. Bussilla kulkeminen ei ole ongelma ja pärisytin jopa serkun mopon kyydissäkin. Nämä asiat saattavat kuulostaa naurettavilta, kyllähän ne vähän sitä ovatkin mutta taas ymmärtää paremmin muiden pelkoja. Yllättävän moni itseasiassa kärsii myös moottoritie tai jonkin kulkuneuvon kammosta, mikä yllätti minut täysin. Monilla on erilaisia syitä, itselläni se on lähinnä jokin suojeluvietti Jessicaa kohtaan, en halua että hänelle tapahtuu mitään tai että hän jäisi ilman äitiä. Todella paljon pelkään myös rakkaiden menettämistä. Kuuluuko se sitten äidinvaistoon kylkiäisenä vai johtuuko se jostain muusta?


Näistä asioista on alettu puhua hieman avoimmin, mutta liian vähän kuitenkin. Todella moni suomalainen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta, mutta niistä ei puhuta. Itseäni ainakin hävetti aiemmin ihan hirveästi ja tunsin itseni jotenkin avuttomaksi ja ala-arvoiseksi. Loppupeleissä kun mietin, kaikki tämä tuli sen takia mitä viime vuosina olen kokenut. Tapahtuma hetkellä olen selvinnyt asiasta ja porskuttanut  voitontahtoisesti eteen päin, mutta olen jäänyt koettelemuksien kanssa yksin ja myöhemmin saanut siitä kärsiä. Toisaalta, on ihme että näinkin fyysisesti ja henkisesti terveenä olen selvinnyt. Vielä välillä mietin niitä useita yhteydenottoja joita olen saanut ja olen ymmärtänyt kuinka paljon tätä elämää pitää arvostaa. Ei sillä ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, oli kyse sitten ulkonäöllisistä asioista tai tekemisistä. Se, että osaa kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiinsa eikä välitä muiden mielipiteistä, auttaa paranemisprosessissa hirmuisen paljon. Omalla kohdallani on todella tärkeää ollut myös se, että osaan antaa itselleni anteeksi enkä rankaise itseäni virheistä niinkuin ennen. Tosin ikinä en varmaan opi täysin tätä itselleen anteeksi antamista, mutta en enään mielessäni hauku itseäni sen takia, jos en ennen nukkumaan menoa laittanut lautasta tiskikoneeseen tai vienyt roskia. 


Olen oppinut antamaan itselleni lepohetkiä, luvan levähtää ennen seuraavaa tehtävää. Nauttia auringon laskusta hetken pihalla ja pysähtyä kuuntelemaan lintujen laulua. Hengittämään ulkoilmaa rauhassa ja tuntea hennon tuulen vireen. Nostalginen kesän raikkaus ja vasta leikatun nurmikon tuoksu, näitä pitäisi useammin pysähtyä ihastelemaan. Välillä katson tytärtäni, kuinka hän riemuitsee hiekkakakkujen rakentamisesta ja nauraa. Se on rikkautta pystyä keskittymään myös arjen pieniin asioihin, jatkuvan murehdinnan ja panikoimisen sijaan. Ehkä vielä jonain päivänä, ei tarvitse rajoittaa mitään asioita elämässään paniikkihäiriön tai pelkojen vuoksi. Ehkä mä uskallan vielä sinne Tornaadoon tai hypätä voltin trampoliinilla.

Päästäkää anonyymit vapaaksi HEP ♥

tiistai 24. toukokuuta 2016

Kesä lähestyy ♥


Huhhuh, tässä touhun ja vilinän keskellä ihan totaalisesti jäänyt kirjoittelu (taas) välistä. Paljon on inspiraatioita lennellyt aiheesta kuin aiheesta, mutta en ole löytänyt paussia ja tarmoa kirjoittaa mitään. Päivitän edelleen Igtä ja Snäppiä aktiivisesti, kummastakin löytää nimellä jonskihoo
Ajattelin tehdä postausta fobioihin ja mielenterveyteen liittyviin asioihin, mutta siitä sitten enemmän kyseisessä postauksessa kun saan sen valmiiksi. En nyt tiedä minne väliin tämän asian olisi tunkenut, olkoon nyt tässä eturintamalla. 


Mitäs tänne?


Meillä on kevät sujunut ihan mukavasti ja kesää odotetaan kovasti. Nää ilmat on kyllä olleet niin mahtavia nytten, että taidan kastaa talviturkin pian. Jessica on viettäny viimeisen parin viikon aikana hieman enemmän aikaa Markuksen kanssa, ovat tavallaan lomailleet yhdessä ennen Markuksen pitkää työreissua. Itsehän olen käyttänyt tämän ajan joko kotona maaten ja sikaillen tai ystäviä tavaten. Jääkiekko huuma ollut tämän kevään pop meidän perheessä, Tapparaa käytiin ahkerasti kannustamassa (kuten igstä moni huomasi) ja nostalgisesti se Hakametsän jäähalli edelleen on aivan mahtava paikka. Ilmeisesti olin todella hyvä soluttautujakin peleissä, jotkut luulivat minua 14 vuotiaaksi kun käväsin siskon ja hänen ystävien luona jutulla (nojoo kävin heidän kanssaan myös syömässä). Eipä siinä, kaisse on hyvä jos kykenee nuoremmalta näyttämään, henkisestä puolesta puhumattakaan. Pohdiskelen tässä edelleen että mitä oikein teen koko kesän, kun pitää odotella seuraavan kauden alkua. 


Se niistä kiekoista, jos kertoisin hieman Jessistä jotain olennaista. Tyttö on alkanut hiljalleen opettelemaan sanoja ja osoittamaan kiinnostusta puhumisen harjoitteluun. Tavuja ja mm "äiti" sanaa ollaan kuultu jo viime kesästä asti, mutta nyt alkaa olemaan enemmän selkeyttä ja kommunikointi sujuu vaivattomasti. Muutamat sanat, joita tyttö sanelee:

pappa = pappa
paapa = saapas
leno = Reno
pissa/pisha = pissa
bussa = bussi
pauppa/kauppa = kauppa
popo/mopo = kaikki kaksi pyöräiset menopelit
siisä = lisää

Neiti osaa jo hyvin matkia eläimien ääntelyitä, kun kysyy esim. mitä hevonen sanoo. Possun imitointi on ehkä parasta, yritän joku kerta saada sen videollekin. Aika paljon tyttö muuten elekielellä kertoo mitä haluaa tai tavuilla sekä ääntelyillä. Yhdellä kauppareissulla saatiin mummot nauramaan, kun keskustelimme Jessican kanssa millon mistäkin. Onhan se varmaan hauskaa kuultavaa kun toisen puheesta ei muut saa mitään selkoa. 





HOX  
Sinä nainen joka kultapelin jälkeen satuit Hullussa Porossa myös juhlimaan, voisitko ystävällisesti palauttamaan tämän kyseisen piponi jonka unohdin vessaan? 



Ihanaa toukokuuta teille kaikille ja yritän nyt ottaa itseä niskasta kiinni jotta tännekin saataisiin jotain sisältöä Kodistakin voisin kuvia laitella, kunhan kevät siivouksen saan tehtyä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Pähkinä♥

Lilypie Second Birthday tickers