Fobiaa ja paniikkia...

...niitä vähän puhuttuja ja hävettyjä asioita.

Pitkän aikaa olen halunnut aiheesta kirjoittaa, mutta jokin on pidätellyt. Ehkä se on ollut se häpeä tai avuttomuuden tunne, joka aina on hiipinyt jos asiasta on erehtynyt mainitsemaan. Monethan sanovat, että omia herkkiä puoliaan tai heikkouksiaan ei pidä kertoa julkisesti, sillä periaatteella että joku voi tätä kyseistä heikkoutta käyttää sinua vastaan. Mutta miksi kenenkään pitäisi somessa tai missään muuallakaan iskeä ketään vyön alle ja pilkata tämän heikkouksia? Uskallan sanoa, että jokaisella varmasti on itselläänkin edes yksi pieni asia, joka tuottaa epämiellyttävän olon tai josta ei halua muiden tietävän mitään. 

Itse sairastuin neljä vuotta sitten rankan alkuvuoden päätteeksi paniikkihäiriöön. 2012 vuoden alku aina sinne kesään asti oli yhtä myräkkää ja mahtui niitä vastoinkäymisiä vielä syksyllekin. Paljon hyvää siihen vuoteen myös kuului, mutta nämä koettelemukset söivät aika paljon henkisesti. Oloahan olisi helpottanut se, kun asioita olisi osannut purkaa oikealla tavalla tai edes olisi näyttänyt lähimmäisilleen huonon olonsa. Mutta eihän sille mitään voinut, kun nuorena tuli rakennettua ns. suojamuuri ympärilleen, joka toimi eräänlaisena selviytymiskeinona yläasteen ajan. Voisin sanoa, että on hippasen tukeva muuri tullut rakennettua, kun sen purkaminen on näin työlästä. Pahimmillaan paniikkihäiriöni oli sellaista, etten voinut käydä lähi Siwassa, saatika syödä perheen kanssa. En voinut käydä edes ulkona tupakalla, mikäli kilometrin säteellä näin ihmisen. Pari viikkoa vietin vain lukkojen takana omassa huoneessani sängyssä maaten. Lueskelin paljon Cosmopolitania ja yhtenä iltana lehden takakannesta osui silmiini lause "Silloin tajusin, että minun on poistuttava mukavuusalueeltani". Kiitos tämän lauseen, tajusin itse aivan saman; minun olisi pakko poistua huoneestani ja uskaltautua ihmisten ilmoille. Niin tein ja varasin ajan nuorisoneuvolan psykologille. Käyntejä ei terapiassa montaa ollut, mutta ne helpottivat oloa sen verran, ettei kaupassa jonottaminen enään ollut kuoleman hirveää. En kyllä edelleenkään ole jonottamisen suurin fani, mutta enään se ei aiheuta pahaa oloa.

Huomasin kyllä, että näihin asioihin tuputetaan hirveästi lääkkeitä, vaikka terapiassa käynti olisi tärkeämpää. Söin lääkkeitä noin 1,5 vuotta kunnes tein Jessistä raskaustestin ja lopetin lääkkeet seinään. Kyllä, aivan seinään, tälläisen suosituksen sain tksta, vaikka lääkkeiden ohjeissa lukee että lopettaminen pitää tapahtua hiljalleen. Oli se aikamoista pärinää ja surinaa pään sisällä parin viikon ajan, mutta sitten vierotusoireet helpottivat ja normaali olotila palasi. Toki se vaikutti siihen, että ensimmäisessä ultrassa olo ei ollut parhaimmillaan, mutta siitäkin selvittiin. 

Paniikkihäiriö näytti selätetyltä ja elämä helpolta, kunnes viime kesän lopulla se iski uudelleen. Raskausaikana ja sen jälkeen päähäni oli kolahtanut hirveä pelko autoilusta ja moottoriteistä. Raskausaikana pelkäsin, että jos kolari tulee, en pysty suojelemaan vatsassani kasvavaa pientä ihmettä. Raskauden jälkeen pelkäsin samaa, en mitenkään voisi kurottautua suojaamaan lastani siinä tilanteessa. Paljon tuli pohdittua erilaisia asioita, kuten "onko meidän istuin turvallinen", "tyttö on niin pieni että varmasti liuskahtaa vöistä ulos", "tuo auto ajaa liian nopeaa, pieni lipsahdus ja se on kyljessä kiinni" ja sitä rataa. Pelottavia ajatuksia. Lopulta aloin pelkäämään moottoriteitä, koska yhdellä motarireissulla tunsin oloni todella epämukavaksi ja paniikki meinasi nostaa päätänsä kunnolla. Eikä pelkoa helpottanut toisen moottoritie ajon aikana järkyttävä kolari, jossa pieni poika menehtyi. Satuttiin paikalle muutama minuutti tapahtuneen jälkeen ja se oli pelottavaa. Tämä johti taas motarien välttämiseen ja siihen, että minä kyydissä ei sitä kaasutinta niin vain paineltu. Meidän oli viime elokuussa tarkoitus lähteä reissaamaan Imatralle, eli kylmiltään yli 6kk tauon jälkeen vähintään 4 tuntia moottoritietä. Tätähän panikoin ja ressasin viikon etukäteen ja lähtöpäivänä, päästin lähikaupan pihaan ja itkuhan se tuli. Tiesin silloin että en pysty sitä tekemään, joten meidän piti Renon kanssa jäädä kotiin. Siitähän vasta alkoi mielikuvitus laukata ja järkyttävä ahdistus pukkasi päälle. En pystynyt syömään, en nukkumaan, en rentoutumaan ollenkaan. Se oli ihan hirveää. 

Löysin netistä onneksi pätevän terapiakeskuksen johon sain ajan jo samalle päivälle. Sain (romukoppa)diagnoosin sekavamuotoinen masennus ja ahdistus sekä paniikkihäiriö. Olenkin nyt vähintään kaksi kertaa kuukaudessa käynyt jutustelemassa milloin mistäkin ja olo on ihana. Elokuussa tosin määrättiin taas lääkkeitä, mutta popsitaan niitä nyt kun yhdessä terapian kanssa vaikutus on todella hyvä. Ulkoinen ja henkinen olemus on aivan eriä kuin viime syksynä ja muutenkin on mukava käydä juttelemassa, vaikka kummemmin mikään ei mieltä painaisi. Tässä on niin paljon tapahtunut muutaman vuoden aikana, että hyvä käydä asioita purkaamassa. Olen vihdoinkin alkanut pääsemään ylitse liikkeen lopettamisesta ja taltuttanut liiallisen itsekriittisyyden (ainakin osittain). Moottoriteillä kulkeminen onnistuu, kunhan matka kestää alle 30min. Bussilla kulkeminen ei ole ongelma ja pärisytin jopa serkun mopon kyydissäkin. Nämä asiat saattavat kuulostaa naurettavilta, kyllähän ne vähän sitä ovatkin mutta taas ymmärtää paremmin muiden pelkoja. Yllättävän moni itseasiassa kärsii myös moottoritie tai jonkin kulkuneuvon kammosta, mikä yllätti minut täysin. Monilla on erilaisia syitä, itselläni se on lähinnä jokin suojeluvietti Jessicaa kohtaan, en halua että hänelle tapahtuu mitään tai että hän jäisi ilman äitiä. Todella paljon pelkään myös rakkaiden menettämistä. Kuuluuko se sitten äidinvaistoon kylkiäisenä vai johtuuko se jostain muusta?

Näistä asioista on alettu puhua hieman avoimmin, mutta liian vähän kuitenkin. Todella moni suomalainen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta, mutta niistä ei puhuta. Itseäni ainakin hävetti aiemmin ihan hirveästi ja tunsin itseni jotenkin avuttomaksi ja ala-arvoiseksi. Loppupeleissä kun mietin, kaikki tämä tuli sen takia mitä viime vuosina olen kokenut. Tapahtuma hetkellä olen selvinnyt asiasta ja porskuttanut  voitontahtoisesti eteen päin, mutta olen jäänyt koettelemuksien kanssa yksin ja myöhemmin saanut siitä kärsiä. Toisaalta, on ihme että näinkin fyysisesti ja henkisesti terveenä olen selvinnyt. Vielä välillä mietin niitä useita yhteydenottoja joita olen saanut ja olen ymmärtänyt kuinka paljon tätä elämää pitää arvostaa. Ei sillä ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, oli kyse sitten ulkonäöllisistä asioista tai tekemisistä. Se, että osaa kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiinsa eikä välitä muiden mielipiteistä, auttaa paranemisprosessissa hirmuisen paljon. Omalla kohdallani on todella tärkeää ollut myös se, että osaan antaa itselleni anteeksi enkä rankaise itseäni virheistä niinkuin ennen. Tosin ikinä en varmaan opi täysin tätä itselleen anteeksi antamista, mutta en enään mielessäni hauku itseäni sen takia, jos en ennen nukkumaan menoa laittanut lautasta tiskikoneeseen tai vienyt roskia. 

Olen oppinut antamaan itselleni lepohetkiä, luvan levähtää ennen seuraavaa tehtävää. Nauttia auringon laskusta hetken pihalla ja pysähtyä kuuntelemaan lintujen laulua. Hengittämään ulkoilmaa rauhassa ja tuntea hennon tuulen vireen. Nostalginen kesän raikkaus ja vasta leikatun nurmikon tuoksu, näitä pitäisi useammin pysähtyä ihastelemaan. Välillä katson tytärtäni, kuinka hän riemuitsee hiekkakakkujen rakentamisesta ja nauraa. Se on rikkautta pystyä keskittymään myös arjen pieniin asioihin, jatkuvan murehdinnan ja panikoimisen sijaan. Ehkä vielä jonain päivänä, ei tarvitse rajoittaa mitään asioita elämässään paniikkihäiriön tai pelkojen vuoksi. Ehkä mä uskallan vielä sinne Tornaadoon tai hypätä voltin trampoliinilla.

Päästäkää anonyymit vapaaksi HEP ♥

Synnytyskertomus

VAROITUS!

Pitkä romaani, tätä ei välttämättä jaksa lukea, joten piristän tekstiä kuvin! Ja piristekuvat sisältävät silmäpusseja, naamanvääntöjä, mahoja ja takkuisia hiuksia!

Keskiviikko 6.8

Edellis perjantaina alkoivat rytmihäiriöt. Jatkuvat rytmihäiriöt vain pahenivat päivä päivältä. Muljaisuja saattoi tulla jatkuvalla syötöllä minuutin välein. Keskiviikkona ne alkoivat pahasti häiritä normaalia olemista. Tämän lisäksi omituinen leijaileva olotila iski. Koko ajan huimasi ja koko kroppa tuntui turvonneelta. Myös Reno aloitti haistelun taas, jatkuvasti kuono raajoissa kiinni.

Torstai 7.8

Torstaina tiedossa synnytyssairaala tutusminen Taysiin. Iloisesti ähelsin paikalle äitini kanssa, kunnes meille selvisi että istuisimme auditoriossa tunnin (jossa ei ollut yhtään happea) ja sen jälkeen kurkkaisimme missä synnytysvastaanotto on. Opastaja naureskeli että onneksi ette ole nyt synnyttämässä, kun on kamala ruuhka-aika. Olipa tylsää, luulin että saamme hieman kurkata osastoja. Lähdimme siis aikaisemmin pois pettyneinä. Keskustelimme myös äidin kanssa sairaalakassista, että voisi olla hyvä pakata se jo pikkuhiljaa, jos vaikka lähtö tulisi. Lähdimme käymään möksällä korjailemassa autoa ja yhtäkkiä jäätävä pimppipuukko iski ja kamala paine tuntui lantiossa. Tokaisin äidille, että jaahas, siellä porauduttiin takaisin lähtökuoppiin kääntöyrityksen jäljiltä. Onneksi maanantaina oli tulossa tapa-arvio, jossa tarkistettaisiin tilanne uudelleen ja suunnteltaisiin synnytystapaa.

Perjantai 8.8

Tätä päivää oltiinkin odoteltu, Markus saapuisi taas kotiin. Suunniteltiin että haetaan Reno mun vanhemmilta ja mentäisiin piknikille koko poppoo. To-pe välisenä yönä, rytmihäiriöt lisääntyivät ankarasti ja soitinkin jo päivystyksen neuvonta numeroon, että pitäisikö huolestua. Mukaan mahtui parin minuutin kestoinen pitkä pistos sydämen kohdalla, joka tuntui selässä asti. Sen jälkeen iski huono olo. Sain jotenkin nukuttua loppu yön, ja aamulla aivot olivat innoissaan juoksemassa Markusta vastaan, mutta jalat veivät vessaan suolia tyhjentämään. Tämän jälkeen sain jotenkin raahattua itseni Markusta vastaan. Purimme tavaroita ja kävimme yhdessä nukkumaan. Itse en millään saanut unta, koska pakottava oksennusolo hiipi ja lopulta matkani päätyi taas vessaan, pytyn halailu merkeissä tällä kertaa. Pari tuntia oksentelin 5-15min välein jatkuvalla syötöllä, kunnes olin aivan puhki. Mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mielikään. Äitini tuli meille ja suostutteli minut lähtemään päivystykseen, jotten kuivuisi kasaan. Markus jäi kotiin siivoomaan ja kokkaamaan meille ruokaa. 

Acutassa odottelimme hieman yli tunnin ennen kuin pääsin vuodeosastolle. Tänä aikana tuli pyttyä halailtua pariin otteeseen. Pieneen vuodeosastoon saapuessani, oli pakko kipittää vielä vessaan yökkimään. Lopputulos oli se, että tämä vessa eristettiin minun käyttöön ja vuodepaikaltani oli kilometri kyseiseen vessaan. Tämän jälkeen turvauduin vain oksennuspussin tuijotteluun, joka lopulta piti yökkimisen loitolla, närästi ja röyhtäytti ainoastaan. Kaveriksi laitettiin tippa ja nesteytystä tulemaan. Verikokeitakin otettiin pari putkea, yök kuinka pahaa teki siinä kohtaa. Noin puolen tunnin sisään yökinnän lopettelusta, alkoivat supistukset. Supistuksia tuli aluksi n. 7-10 minuutin välein, mutta siinä kohtaa, kun 1,5h olin kärsinyt 2-3 minuutin välisistä super kipeistä supistuksista, oli pakko jo ilmoittaa hoitajalle. Koko lantion alue tuntui olevan tulessa, järkyttävä paineen tunne sekä polttelu vaivasi taukoamatta. Siitä lähdettiinkin oikopäätä synnytyspäivystykseen. Tässä kohtaa olin viettänyt 4,5 ja ihanaa tuntia sairaalan huomassa. 

Synnärille tullessa, pääsin suoraan vuodepaikalle. Pöksyt piti ottaa pois ja hoitaja kysyi että olenko pisut päästänyt housuihin! Aloin nauraa ja kerroin, että tietääkseni näin ei ole päässyt tapahtumaan. Seuraavaksi taas otettiin verikokeita ja lopulta sain hieman mehua juotavaksi, voi kuinka hyvältä se maistuikaan, mutta maha ei jaksanut paljoa kerrallaan ottaa vastaan. Kätilö tuli tekemään sisätutkimusta ja kappas, sieltä tuli limatulppa ja vedet hoitopöydälle. Hoitaja pahoitteli pisu kysymystään, koska lapsivettä olikin tihkunut pitkin päivää huomaamattani. Hoitaja kiikutti minulle sairaala vaatteet ja nauroi, että en varmaan ihan tähän varautunut. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli WTF! En itsekään oikein tajunnut mitä tapahtuu. Huonoksi onnekseni, olin jättänyt puhelimeni kotiin, mutta sain onneksi hoitajalta luuria lainaan ja pyysin äitiäni tulla Markuksen kanssa synnärille odottelemaan, koska minut siirrettiin sinne. Seuraavaksi otettiin vauvan käyrät, jotka olivat kunnossa eikä supistusten aikana ollut häikkää sykkeissä. Tästä suoraan lääkärin ultrattavaksi ja tutkittavaksi, harmikseni olin edelleen vain sormelle auki ja kanavaa 2cm jäljellä, kuten maanantaisessa tapa-arviossakin. Sain siirron 4a osastolle jonne rullattiin pyörätuolilla. Käytävällä vastaan talsivat Markus ja äitini sopivasti ja ensimmäisen tokaisin että nyt syntyy. Kummankin ilmeet olivat näkemisen arvoiset, äiti meni sanattomaksi ja Markus alkoi hieman änkyttämään.

Osastolla supistukset alkoivat laantua iltaa myöten, vaikka sisätutkimuksen ja ultrauksen tehnyt lääkäri sanoi avautumisen alkavan yötä vasten. Harmikseni Markus ei saanut jäädä luokseni yöksi, vaan hänen piti lähteä kotiin. Oli aika pelottavaa, olla "yksin" ja miettiä kaikkia synnytykseen liittyvää, varsinkin kun tämä tapa-arviomme jäi kesken ja sen piti olla edessä vasta maanantaina. Kello 23, pääsin lantion magneettikuvauksiin. En muistanut, kuinka ikäviä muistoja koko putkilo herättikään. Heti tuli mieleen kaikki halvaantumisen aikaiset kuvaukset, joissa saatoin tunninkin maata putkessa. Kärsin siis jonkin asteisesta ahtaanpaikan kammosta, joten putki on pelottava. Kuvaukset kestivät onneksi vain n. 15 minuuttia, joten pääsin pälkähästä nopeaa. Kamala tuskan hiki kylläkin pääsi iskemään. Koko yö menikin kärvistellessä, supistukset helpottuivat hieman, niitä tuli n. 8 minuutin välein, mutta ajatukset pitivät hereillä. 

Lauantai 9.8

Aamulla olin aivan tillintallin, olin saanut ehkä nukuttua pari tuntia. Pääsisin tapaamaan synnytyslääkäriä, jonka kanssa kävisimme läpi kuvauksien tulokset sekä eri synnytystapoja. Markuksen kanssa päätimme, että perätilasynnytys ei tulisi kyseeseenkään, koska emme halunneet riskeerata pienokaistamme ollenkaan. Mikäli siis sen välttäminen on mahdollista. Lääkäri kuitenkin tutki kuvat ja teki sisätutkimuksen. Vauva edelleen perätilassa ja takapuoli hyvin tunnusteltavissa. Lantio olisi tarpeeksi leveä synnyttämään arviolta 2,7 - 2,8 kiloisen lapsukaisen. Kävimme läpi eri riskejä sekä sektiossa, että perätilasynnytyksessä. Kaikki keskustelut, synnytystapaa koskien, ovat olleet perätilapainotteisia. Siten siis, että kaikki "pelotelleet" sektion riskeillä, mutta eivät kertoneet perätilan riskeistä. Eikä niitä riskejä saanut kunnolla lypsettyä tältäkään lääkäriltä, hän vain totesi niitä olevan yhtä paljon kuin tavallisessa synnytyksessä. Valittavana oli joko lääkkeellinen kännistys tai suora sektio. Päätimme kokeilla lääkkeillä käynnistämistä. 

Ensimmäisen supistuksia lisäävän pillerin sain iltapäivällä ja ensimmäinen voimakas ja pitkä supistus tulikin puolen tunnin päästä. Supistukset olivat paljon "painavampia" kuin perjantain supistukset, en osaa sanoa kummat olivat mielekkäämpiä. Äiti ja iskä tulivat käymään osastolla ja veivät minut ja Markuksen kahvittelemaan alakerran kahvioon. Kaikista pahinta näissä supistuksissa oli se, että et voinut tehdä muuta kuin odottaa. Markuksen kanssa kävimme muutamaan otteeseen kävelemässä. Kävely nopeutti supistuksia hetkeksi siten, että niiden väli oli 1-3 min. Hetken päästä ne lopahtivat jälleen n. 7 minuuttiin, välillä oli 12 minuutinkin taukoja. Toivoin vain, että supistukset alkaisivat säännöllistymään ja saisivat aikaan muutoksia. Kerran pelästyin vauvan puolesta, kun tämän sykkeet laskivat n. 105 lääkkeen aloituksen jälkeen, mutta onneksi parin tunnin päästä ne olivat jo normalisoituneet.

Kun kello alkoi lähestyä yhdeksää, pieni epätoivo valtasi minut. En ollut pariin päivään nukkunut kunnolla, saatika syönyt juurikaan mitään ja voimat alkoivat olla vähissä. Supistukset tuntuivat raskailta ja puristavilta, enkä niitäkään enään jaksanu yöllä. Lantion seutu oli aivan säpäleinä, en kestänyt olla kuin 5 minuuttia kerrallaan toisella kyljellä. Yritin kuumaa suihkuakin kipuihin, mutta suihkussa en osannut olla mitenkään päin. Tarjolla oli jumppapalloa ja jakkaraa, mutta tyydyin hetken istumaan lattialla (yök) koska jalat ei jaksaneet pitää pystyssä eikä muutakaan "mukavaa" istuinpaikkaa löytynyt. Panadolista ei edelleenkään ollut mitään apua joten sain vanhaa tuttua Oxanestia, tällä kertaa takapuoleen. Päätin alkaa nukkua ajoissa, ettei lääkkeen vaikutus häiritse unen saantia. Hoitaja sanoi että puoli tuntia menee, että alkaa vaikuttaa, mutta kappas, kymmenessä minuutissahan se humahti päähän. En saanut pariin tuntiin nukuttua humalatilani vuoksi. Oli aika mielenkiintoista pitkästä aikaa, kipu hellitti, mutta tällä kertaa lääke veti kuupan aivan sekaisin. Luulin yhdessä kohtaa, että Markus oli tullut vierelleni höpisemään omiansa eikä ajatuksissanikaan mitään järkevää liikkunut.

Sunnuntai 10.8

Tilanne näytti pahalta. Tulehdus arvot olivat olleet lievästi koholla koko viikonlopun, koska vedet olivat menneet. Tähän olin saanu tipan kautta antibiootin. Vauvan vointia oli tarkkailtu säännöllisesti eikä siinä onneksi havaittu mitään vakavaa Lääkärin kanssa oli keskusteltu mahdollisesta sektiosta, mikäli kroppani ei jaksa viedä synnytystä loppuun. Markus oli saanut luvan tulla osastolle aamulla aikaisemmin keskustelemaan synnytystavasta ja suunnitelmasta. Saisimme päättää, yritettäisiinkö kroppaa saada vielä toimimaan vai päädyttäisiinkö sektioon. Joka tapauksessa lapsi olisi saatava ulos sunnuntain puolella, jotta ylimääräisiä tulehduksia ei ehtisi kehittyä eikä vauvan vointi huonontua.

Aamulla hoitaja tuli huoneeseen noin klo. 7.30 ja ilmoitti heti että Markus on soittanut aamuyöllä osastolle ja ilmoittanut olevansa mahataudissa. Viiden minuutin ajan aivot löivät tyhjää, koska nyt Markus ei voinut mitenkään päästä synnytykseen. Soitin samantien äidilleni, että tulisi suoraan sairaalaan. Tämän jälkeen keskustelin Markuksen kanssa puhelimessa, puhuimme päivän tapahtumista ja siitä miten toimittaisiin. Lupasin soittaa ja ilmoittaa miten käy, kun lääkäri on käynyt arvioimassa tilanteen.

Äitini saapui osastolle. Pidättelin hysteria itkuani ja yritin pitää mielen korkeella. Hoitaja saapui ja ilmoitti että lääkäri tulee pian selostamaan tapahtuman kulkua, kunhan on perehtynyt taustatietoihin ja tehnyt päätöksensä siitä, miten tilanne viedään eteen päin. Puin varmuuden vuoksi päälleni jo leikkausvaatteet, sillä jos lähtö tulisi, ei olisi aikaa enään pukemiseen. Joskus kymmenen jäljestä lääkäri saapuikin ja ilmotti että tässä tilanteessa, lähdetään leikkuupöydälle. Hän soittaisi vain leikkaustiimin paikalle ja että leikkauslääkäri saapuisi vielä kertomaan tarkemmin tilanteesta.

Tässä kohtaa iski epätoivo, pelko, hysteeria ja päätin soittaa Markukselle. Totaalinen romahdus tuli, kun kuulin Markuksen äänen ja kerroin mitä tulisi tapahtumaan ja että pian olisi lähtö. Markus sai tsempattua sen verran että pystyin rauhottumaan. Oli todella inhottava olo, kun kaiken pelon ja jännityksen lisäksi, kuuli ettei lapsen isä edes pääse synnytykseen mukaan. Sain lopetettua puhelun ja leikkauslääkäri saapuikin. Hän rauhoitteli ja kertoi että kaikki on kunnossa ja olisin luotettavissa käsissä. Sain hieman levollisen mielen ja rauhotuin hetkeksi. Kysyin puudutteista sekä nukutuksen mahdollisuudesta. Lääkäri kertoi, että rauhoittavia eivät mielellään antaisi ennen kuin napanuora olisi leikattu. Nukutus olisi viimeinen vaihtoehto, koska siinä on eniten riskejä. Olin pohtinut sitä, että uskallanko kohdata alakropan puutumisen ja "halvaantumisen" uudelleen ilman mitään rauhoittavia lääkkeitä vai ottaisinko suorilta nukutuksen. Päätin kuitenkin, että lapselleni olisi oikein, että edes jompi kumpi vanhemmista olisi jossain määrin läsnä. Päätin myös, että leikkaus tehdään pelkän puudutuksen voimin ja rauhoittavia otan tarvittaessa vasta napanuoran katkaisun jälkeen. Äiti oli vierellä ja yritti myös piristää, otimme myös viimeiset masukuvat ja hän sai pienen hymynkin kaiveltua naamaltani.

Hoitaja ryntäsi huoneeseen ja tuumasi että nyt tuli lähtö. Emme ehtineet tekemään mitään, kun mua kiikutettiin jo pitkin osaston käytävää. Markukselle ehdin laittaan viestiä että nyt mennään ja sitten pitikin jo sulkea puhelin. Leikkaussaliin päästessä, hyperventilaatio iski. Koko kroppa alkoi täristä, kun ajatukset poukkoilivat edes takaisin. En ole ikinä tärissyt yhtä paljon, veren happi mittarikaan ei meinannut pysyä sormessa kun käteni vain heilui. Huonoksi onnekseni kädessäni oleva kanyyli meni tukkaan ja piti laittaa taas uusi. Oli aika mukavaa kun käsi tärisi kuin viimestä päivää ja toiset yrittivät tunkea neulaa suoneen. Kanyyli saatiin paikoilleen ja sitten olikin puudutuksen vuoro. Puudutuksen laitto onneksi oli samankaltainen, kuin selkäydinnesteen otto, joten siinä ei ollut pelottavaa. Pelottavin vaihe alkoikin, kun tunsin kuinka varpaista lähti tuntu katoamaan lämpimän huljahduksen kera. En tajunnut aiemmin, kuinka paljon pelkäsinkään halvaantumista. Tästä kirjoittaminenkin ahdistaa enkä mielelläni ole kokemuksesta puhunut kenenkään kanssa, jotenkin helpompi kirjoittaa. Puudutus tuntui täysin samalta kuin halvaantuminen ja kamalaa oli se, etten pystynyt edes varvasta liikauttamaan. Pöytä asetettiin pieneen kallistukseen vasemmalle, jottei kohtu painaisi suuria verisuonia. Äitini piti koko ajan kädestäni kiinni ja yritti rauhoitella samalla, kun itse hoin sitä, etten pysty tähän. Muistan, että mielessäni kävi myös se, että haluaisin nukutuksen. Pelkäsin niin paljon puudutusta, ettei leikkaus ajatuksissani edes kuulostanut pahalta. Hoitaja kokeili kai jollain kostealla sienellä, tunnenko lämpötiloja. En siinä kohtaa kyllä tuntenut enään mitään muuta kuin hipasuja. Seuraavaksi leikkausryhmä kertoivat pesevänsä mahani samalla kun tutisin pelosta. Hoin jatkuvalla syötöllä sitä, kuinka se tuntui samalta kuin halvaantuessa ja mitenkä en pysty tähän leikkuuseen. Yhtäkkiä joku hoitaja huikkasi leikkausverhon takaa onnittelut ja ihmettelin että mitä. Onko vauva kuollut kun en kuullut mitään itkua ja parkumista? Hetkessä oma pienokaiseni tuotiinkin vierelle näytille ja sieltä se ensimmäinen parkaisu kuuluikin. Olin niin shokissa koko tilanteesta, että hämmästyin vauvasta niin, että katsoin kysyvästi myös käyriä seurannutta hoitajaa. Tämä hoitaja siis hihkui myös ja piti toisestä kädestäni kiinni. Pyysin rauhoittavia ja muistutin äitiäni siitä, että ottaisi Markukselle kuvia kun vauva punnitaan.
Blackout.

Pähkinä näki päivän valon sunnuntaina 10.8.14 klo 11.40, 42h 10min lapsivesien menosta. Painoa pienellä 2890g ja pituutta 48cm, päänympärys 35cm. 9 pisteen lapsukainen.

Heräämöstä ensimmäiset muistikuvat olivat joku hoitaja, joka piteli Pähkinää hoitotasolla. Äitini tupsahti jostain vasemmalle puolelleni, mutten muista mitä hän sanoi. Jotain keskustelua käytiin, tiedä sitten mitä. Pian hoitaja toikin pienen kääröni kainalooni imettämistä varten ja ihmettelin kuinka automaattisesti pieni kävi rintaan kiinni ja aloitti ruokailunsa. Olin sen verran vielä lääkehuuruissa että en meinannut ymmärtää mistään mitään. Tuntui uskomattomalta että se pieni kauan odotettu nyytti olikin vierellä syömässä. Ihan uskomatonta! Kello taisi olla puoli kaksi, ainakin muistaakseni, kun saimme luvan siirtyä uudelle osastolle. Matkalla Pähkinä laitettiin laatikossaan jalkopäähäni ja rullailimme outoja käytäviä pitkin. Vuodeosastolla pääsin huoneeseen, jossa ei ollut muita vauvoja tai äitejä. Tilat olivat yllättävän pieniä, hyvä kun omaan soppeemme mahtui sekä omani, että Pähkinän sänky. En muista osastolle saapumisesta paljon mitään, olin niin vauvan pauloissa ja lääke huuruissa. Kaikki uusi ja jännittävä oli vihdoin käsillä ja koettavana.

Tästä lähti meidän oman pienen perheen arki käyntiin. Markus pääsi maanantaina katsomaan ensimmäistä kertaa omaa pientä tytärtänsä. Hetki oli ikimuistoinen, saimme vihdoin viettää ensimmäisiä hetkiä kokonaisena perheenä yhdessä tilassa.

Jos olen joskus sanonut olevani onnellinen, en ole tiennyt mitä on olla onnellinen. Rakkaus Pähkinää ja omaa pientä perhettä kohtaan on aivan järjetön. Tähän halkeaa! ♥

Rakastan olla ihan oikea äiti ! ♥

Rv 38 + Synnytystapa-arvio

Tänään täyttyi 38 viikkoa.

Eli tasan kaksi viikkoa laskettuun.

Joku piti mua hereillä klo 00-03 välisen ajan viime yönä, soittamalla jatkuvasti prepaidillansa. En puhelinta halunnut sulkea sen takia, jos vaikka lähtö synnärille sattuisi tulemaan. Kolmen jälkeen meni hermot ja lähetin soittajalle vihaista viestiä, johon ei sitten ikinä vastannut. Soittelut loppuivat, mutta jatkuivat päivällä 11-13 välillä. Huoh, jos kyseessä olisi joku tuttu, olisi hän vastannut viestiin, laittanut watsappiin tai fbhen viestiä. Toivottavasti ei soita uudelleen, ei huvita tuommoiselle vastata :D

MASU

Masulle kuuluu ihan hyvää. Supistelut ollut kipeitä ja niitä on viimeisen viikon sisään ollut paljon, mutta nyt hieman hellittänyt. Neuvola on ylihuomenna, jolloin saan taas tietää onko sf mitta vielä kasvanut. Arpia ei ole vielä masuun tullut, toivottavasti niiltä säästytään!

Synnytystapa-arvio

O-ouuuu...

Ei meinaan mennyt niinkuin toivoin!

Viime kerralla lääkäri sanoi, että pikkuinen kyllä kääntyy vielä ympäri, mutta näin ei ollut tapahtunut. Perätilasynnytys pelottaa järjettömästi, eikä todellakaan nyt helpottanut nykyista jännittämistä. Aluksi pelkäsin noiden lonkkien takia synnytystä, mutta nyt pelkään vielä enemmän, että mitä tapahtuu. 

Sisätutkimuksessa ilmeni, että kaulaa jäljellä vielä sen 2cm mutta ollaankin jo sormelle auki :o

Hyi mikä ajatus, lääkäri tökki meidän pikkuista, vain pelkkä kalvo välissä. Eli paikat alkaa pikkuhiljaa kyllä oleen jo kypsät. Pieni oli aika alhaalle majoittautunut.

Kaksi lääkäriä yrittivät kääntää pientä, mutta eivät onnistuneet. Teki niiiiiiiin kipeetä koko kääntöyritys, että en todellakaan enään ikinä suostu moiseen. Olin joltain kuullut että ei se kääntäminen satu. Ja pyh! Tuntui että koko lantio olisi musertunut ja yrjö lentänyt. Selkä ei tykännyt hommasta yhtään. Pähkinää yritettiin "kaivaa" ylemmäs, se sattui. Toisella yrittämällä Pähkinä puuttui peliin. Erikoistunut lääkäri sai vauvasta hyvän otteen, sai melkein poikittaiseen asentoon käännettyä vauvan, mutta Pähkinä puski jaloilla vastaan. Tuntui että nyt se todellakin tulee kyljestä ulos, kylkiluut sai osumaa ja sen jälkeen tuntui että kohtu repee vasemmasta reunasta. Aikansa tapeltua, Pähkinällä meni selvästi hermot koko hommaan, samalla ku puski toisella jalalla kylkeä vasten ja laittoi hanttiin, päätti hän vetää toisen jalan koukkuun ja alkaa potkia lääkäriä. Siinä sitten kaksi lääkäriä ja hoitajaopiskelija tuijottelivat mahaani ja toinen lääkäri ihmetteli oikein ääneen että kuinka jääräpäinen lapsi, kun koko käsi heilui. Tässä kohtaa en kyllä tuntenu enää erillisiä potkuja, teki mieli vain itkeä.

Päätettiin että kääntämistä ei enään yritetä ja viikon päästä uudelleen. Nyt mun pitää miettiä kolmea eri vaihtoehtoa. Eli jos Pähkinä kääntyy maanantaihin mennessä, on edessä synnytyksen käynnistys, jottei pääse kääntymään perätilaan uudelleen. Jos pieni majailee edelleen perätilassa, suuntana lonkkien magneettikuvaus. Kuvien perusteella pohditaan synnytetäänkö alateitse (riittäkö lantio) vai tehdäänkö sektio.

Sen jälkeen makasinkin puoli tuntia käyrillä, Pähkinän sykkeet oli hyvät ja sain lähteä kotiin. Markuksen kanssa pohdittiin ensi viikon aikatauluja, että miten olisi järkevä toimia, koska työsoppari päättyy vasta 16. päivä. Markus tulee Vantaalta maanantaina sairaalalle mukaan jännittämään. Onneksi mulla on tuo ukko, ei tarvitse ihan yksin kuitenkaan olla. Tän arvion piti helpottaa mun huolia, ei pahentaa niitä.

En olisi uskonut, että tässä raskaudessa pitää vielä tämmönen loppuhuipennus olla...

ULTRA

Positiivista, sain pyynnöstä pari hassua kuvaa. Ei näistä kyllä meinaa selkoa enään saada, mutta ihana kun pääsin Markukselle näitä lähettämään, kun toinen ei päässyt itse käynnille mukaan :) En tiedä tuosta alemmasta kuvasta, että katsooko tuo pikkuinen nyt suoraan eteen päin, vaiko vasemmalle. Käden vieressä oleva tumma ympyrä on kuitenkin silmä :D

Huh tämmöinen viikon alku meillä, 

toivottavasti muilla alkanut paremmin! ♥

Istukka vs. Maitorauhaset ?

Parin viime viikon aikana, oon miettinyt seuraavanlaista kysymystä:

Kumpi suodattaan hiusvärien kemikaalit paremmin, istukka vai maitorauhaset?

Ihan yleiselläkin tasolla, olisi mielenkiintoista saada vastaus siihen, onko istukka tehokkaampi suodattaja. Kuitenkin istukan tehtävänä on suojella vauvaa ja suodattaa tälle tarvittavia aineita, kuten happea. Maitorauhasten tehtävänä puolestaan on vain napata sieltä täältä aineita ja tuottaa maitoa. Itse uskoisin, puhtaalla maalaisjärjelläni, että istukka on paljon tehokkaampi kemikaaleja vastaan. Imettäessä kuitenkin maitoon imeytyy lähes kaikki sisäisesti nautitut ravintoaineet sekä myrkyt (nikotiini, alkoholi...) mutta entä ulkoiset? Imeytyykö maidon sekaan myös ilmansaasteita tai hajuvedestä ainesosia? Vai suodattaako koko ihmisen keho sekä rauhaset yhdessä ylimääräiset kemikaalit maidosta.

Tässä kohtaa mainitsen, että kaikki tässä postauksessa mainittu on minun oma mielipiteeni ja pohdintani asiasta. Jos jollain on tarkempaa tietoa esim. kemikaalien kulusta verenkierrossa tai istukan toiminnasta, mielellään otan kommenttia vastaan :)

Jos hiukset värjäisi raskausaikana, suodattajana toimisi istukka, jonka on todettu kuitenkin olevan erittäin hyvä tehtävässään. Pienellä käytöllä, ei hiusväreistä näin ollen olisi haittaa sikiölle. Tästä ei kuitenkaan ole mitään tilastollista faktaa saatavilla, koska aihetta ei ole tutkittu tarpeeksi. Hiusvärien kemikaaleilla on kuitenkin pitkä matka tuonne kohtuun. Ensin ne läpäisevät ihon (suuruus riippuu ihotyypistä), sitten kemikaalit poukkoilevat ympäriinsä äidin verenkierrossa, lopulta pieni määrä saavuttaa istukan, joka vielä pilkkoo kemikaalit ja loppu menee vauvan verenkiertoon = eli jos yhdestä värjäyskerrasta kemikaaleja siirtyisi vauvalle, olisi määrä erittäin pieni. Suuri osa kemikaaleista kuitenkin oikein käytettyinä imeytyy hiukseen. Hius saattaa kuitenkin luovuttaa väriä vielä monta viikkoa värjäyskerrasta, jolloin sitä saattaa imeytyä pieninä määrinä verenkiertoon. Suurempi riski omasta mielestäni on se, että odottava äiti saisi allergisen reaktion. Jo pieni kutina tai polttelu, on merkki allergiasta/herkistymisestä. Jos odottava äiti saisi allergisen reaktion, ei tätä voitaisi lääketieteellisesti hoitaa täysin samalla tavalla, kuin ei-odottavaa ihmistä. Tiettyjä lääkkeitä ei voisi käyttää raskauden takia ja pahimmassa tapauksessa värjäyksen allergiseen reaktioon voisi kuolla. Tämä siis ei ole yleistä, en yritä pelotella :)

Hiusten värjääminen imetyksen aikana kiinnostaa minua kovasti. Allergisen reaktion tapahtuessa, synnyttänyt äiti pääsee tarpeelliseen hoitoon, eikä odotus aika enään olisi esteenä. Jotkin kampaamot kieltäytyvät värjäämästä imettävien äitien hiuksia. Syyksi tähän on se, että äidin hius luovuttaa väriä ja ulkoisesti sille altistuu sekä äiti, että vauva. Vauva saattaa olla kosketuksissa hiuksiin esimerkiksi imetyksen aikana. Mutta jos värjää hiuksiansa imetyksen aikana, imeytyykö maidon sekaan kemikaaleja? Tästä ei ole mitään havaintoa ja suorastaan janoan tietoa!

Olen asiasta kysynyt yhdeltä lähihoitajalta, neuvolahoitajalta sekä neuvolalääkäriltä, saamatta vastausta kysymykseeni. Kaksi ensimmäistä eivät ottaneet asiaan kantaa ja lääkäri sanoi parin värjäys kerran raskauden aikana olevan harmitonta. Lääkäri ei ottanut kantaa mahdolliseen allergiseen reaktioon odotusaikana tai sen hoitamiseen. Lääkäri kertoi ehkä suosittelevansa värjäämistä imetyksen aikana, mutta meni hiljaiseksi kun mainitsin hiuksen värin luovuttamisesta. Hän ei voinut antaa täydellistä lausuntoa/mielipidettä, juurikin sen takia, koska asiasta ei ole mitään fakta tietoa tarjolla. Olisin kuitenkin toivonut saavani ihan yleisellä tasolla vastausta kysymykseeni, jossa vertaan istukan ja rauhasten suodatuskykyä. Löysin netistä sivuston, jonka puhelinnumerosta saa tietoa raskausajan lääkityksestä ja muista ulkoisista kemikaali/myrkkyaineiden vaikutuksesta. Jos huomenna muistaisin soittaa tähän numeroon ja kenties saisin jonkinlaisen vastauksen kysymykseeni.

Rv 36

Kuukausi laskettuun! 

Viikko alkanut näillä näkymin erinomaisesti. Markus tulee nyt joka viikonloppu kotiin, aivan ihanaa, saamme viettää vielä kahdenkeskistä aikaa ennen pienokaisen saapumista. Helpottaa omaa oloakin kummasti, kun tietää ettei tarvitse pitkää aikaa olla "yksin". Vanhemmat on auttaneet suuresti myös Renon hoidossa, välillä on niin kipeitä ja väsyneitä päiviä, että en yksinkertaisesti yksin pysty koiraa täysin hoitamaan, esimerkiksi pitkät lenkit tuottaa vaikeuksia. 

Neuvolakuulumisia

Tänään oli neuvola, josta sain todella hyviä uutisia. Aivan ihana pelastava enkeli, sijaislääkäri, kuunteli ja välitti aidosti mun tilanteesta ja peloista ja laittoi mulle lähetteen tapa-arvioon. 

Kiitän kiitän kiitän!

Lääkäri kertoi jo hieman synnytyksestä, selosti niin tarkasti asioita että alkoi oikein pahaa tekemään (kohdun kuvailun kohdalla jo oksetti) mutta oli mukava istua rauhassa, ilman liukuhihna meininkiä ja tietää, että oikeasti joku välitti. Edes esitti välittävänsä. Harmi että kyseinen lääkäri oli vain sijainen :( Nyt vaan odotellaan soittoa synnäriltä ja toivotaan että sielä menee kaikki hyvin.

Sisätutkimuksessa lääkäri vain totesi, että vauvan pää tuntuu jo hyvin, yöh kun kuulosti ällöttävältä. Olisiko Pähkinä sitten jo varmasti laskeutunut?

Hitsi kun harmittaa, että mun koko neuvolakortti on yhtäsotkua ja räpellystä. Tässä mun tämän hetkinen Sf-käyrä.

Kortista

Hemoglobiini 119

Verenpaineet 129/72

Paino 68,6kg

Painon muutos +560g

Sf 29cm

Kohdunkaula 3cm, kiinni ja pehmeä

Pähkinä

Lapsiveden määrä normaali

Sykkeet 145

Liikkeet normaalit 

Raivotarjonnassa

Masu

Alla pari kuvaa masusta :) Masun oikea puoli on ollut pari päivää vähän kipeä, veikkaampa että pikkuinen on niin kovaa jo sinne puskenut.

Rv 35+4 masukuva.

Rv 36+0 aamukuva masusta.

Pari kuvaa

Renon lempipaikka! 

Perjantai aamuna odoteltiin silmä kovana Markusta.

Tänään ollaan tämän näköisenä liikenteessä. Kamala tyvikasvu jo :D

Mun pää ja Markuksen kasvot = Orlando Bloom :D

Kuvaa klikkaamalla pääsee alkuperäiseen osoitteeseen. 

Hauskaa viikon alkua kaikille!

♥

Rv 33 + viime viikon paniikkia

Viime viikolla jännitys/paniikki mittari tuli kyllä täyteen. Onneksi pääsin Renon kanssa mökkeilemään melkein koko viikoksi, niin pääsin rentoutumaan.

Pähkinän sykkeet

Viime viikon tostaina menin ihan normi tapaan neuvolaan. Pissa oli puhdas ja painoa tullut n. kilo viime kerrasta. Sitten mentiinkin kuuntelemaan pienokaisen sydänäänet. Hoitaja ei meinannut aluksi millään löytää niitä, joten hän tarkisti Pähkinän asennon. Raivotarjonnassahan sitä oltiin, joten ääniä yritettiin saada kuuluviin mahdollisimman alhaalta. Kun sykkeet viimein löyty, ne ei kuulostanu ollenkaan normaalilta. Syke heitteli 110-170 välillä ja jätti lyöntejä välistä. Hoitaja kuunteli tätä n. 10 minuuttia kunnes kävi pyytämässä jonkun muun tädin paikalle. Ääniä kuunneltiin vielä 5 minuuttia, pikkuista tökittiin ja paineltiin, en tiedä yhtään miksi. Tädit siinä pohtivat mitä pitäisi tehdä ja lopputulos oli se että mun piti mennä ulkopuolelle odottamaan ja hetken päästä toinen täti toi mulle lähetteen äippäpolille tarkastukseen.

Tässä kohtaa oli itku kolkutellu ovella jo varmaan kymmenen kertaa, mutta yritin rauhotella itteeni, jotten nyt aiheuttaisi mitään ressitilaa pienelle. Ehdin käymään kotona antamassa Renolle ruuan ja kiptin takaisin ulos. Iskän kanssa sitten suunnattiin kohti Taysin äippäpolia ja siellä suorilta laitettiin käyrille 20 minuutin ajaksi. Se oli varmaan elämäni pisin 20 minuuttinen, mielessä kävi kaikki kauhukuvat hätäsektiosta istukan virtausten vajaavaisuuteen. 20 minuutin jälkeen pääsin vielä lääkärin tarkastukseen. Lääkäri katsoi ultralla että Pähkinän tilanteen, sydänkäyrät näyttivät kuulemma normaalilta, vaikka sykkeet heittelivät 100-167. Pähkinän sydän oli normaalisti kehittynyt ja toimi moitteettomasti. Diagnoosiksi saatiin hyvälaatuiset lisälyönnit, 6-8 lyönnin jälkeen. Istukka oli siisti, lapsivettä normaalisti ja pienen rakenteissa ei poikkeavaa. 

Hieman harmittelen näin jälkikäteen sitä, etten saanut painoarviota :D Ei kauheesti ollut painoarviot sillon polilla ollessa mielessä, mutta nyt olisi ollut mukava tietää kuinka paljon on massaa tullut.

Masua

Sf-mitta oli noussut jopa 27cm senttiin, jee! Ympäryksen mittasin parisen viikkoa sitten ja se näytti 94cm. Nyt alkaa tuntua siltä että omistaa vauvamasun. Tässä päiväkuvaa masusta 33+0 ja masukarvat! :) Maha on saanu kyllä semmosen viidakon yllensä, että tekisi mieli heilauttaa seiveriä.
Ahkerasti oon käyttänyt sitä Vichyn rasvaa, mutta suurta eroo en oo huomannut. Reisien ja takapuolen raidat ei oo enään niin tummia ja ne on aika ohuitakin, mutta niitä kyllä sitten riittää. Pohkeet on aivan kamalat, mitä varten niitä raitoja sinne tulee? Tissit on saanu olla rauhassa uusilta tulokkailta ja arvet on tosi hyvin haalentuneet. Saa nähä poksahteleeko maha täyteen noita (toivottavasti ei).

Rv 33+0

Kotona on superpyykkäys käynnissä ja Pähkinän huoneen laittoa. Viimein on saatu täydellinen lipasto koottua ja laitettua paikoilleen, myös Markuksen työpöytä ja tuoli on mahdutettu varastoon. Haha olen sisustustyranni!

Vuosipäivä♥

Jee! Hehkutan! 

Markuksen kanssa vuosi siitä kun päätimme "virallisesti" seurustella. Sitä tullaankin juhlistamaan sitten viikonloppuna paremmin! 

Lääkärilläkin kävin ja kaikki oli kunnossa, vauvalla ei mitään hätää, oli möyrinyt niin että oli pää alaspäin ja potkiskeli menemään. Sykkeet oli 142 ja jopa ultrallakin katsottiin että kaikki oli hyvin. Selvis sekin että mulla kallistuu kohtu selkään päin, jota oon epäillyt jo vähän aikaa. Ei ihme jos selkä kipeytyy niin paljon.

 Sairaslomaa tuli lisää ja yritetään mökkihöperöityä rauhassa, ei pysty edes koiraa kunnolla viemään lenkille. 

Loppuun vielä linkitän erittäin hyvin kirjoitetun blogipostauksen anonyymeista :)

Asiasta kirjoitteli Nani.

Rv 19

Tää viikko on ollut niin häsläystä että oon unohtanut kirjottaa kokonaan, sorii :)

Ressi-Reno

Eli Renolla on kamala ressi päällä ja se pahenee koko ajan. En yhtään ihmettele kun se aisti mun raskaudenkin jo ennen kuin itse tiesin, itselle tuli töissä burnout, päivärytmit muuttuivat, ressasin itse tosi paljon tulevaisuudesta, sitten tuli muutto ja mieskin tuli taloon asumaan ja aivan eri ympäristö kuin aiemmin. Yhtäkkiä se on alkanut tuhoomaan tavaroita, monen sadan euron edestä jo mennyt sen suihin, vaikka Reno joutuu olemaan yksin vain pari tuntia päivässä. Aiemmin ei ole ollut ongelmaa sen suhteen, muutakuin pentuna kun ei osannut olla ollenkaan yksin. 

Otettiin siis käyttöön iso häkki, jossa aiemmat koirat olleet yksin ollessansa. Kuulostaa varmasti jonkun korvaan kamalalta, mutta oikein käytettynä se ei ole paha juttu koiralle. Itselläkin hieman ristiriitaiset tunteet asiaa kohtaan. Meillähän sitten syötiin häkin pohja ja siinä samalla koiran pantakin (?!?) . Tuommoinen rauhoittava Adaptilin seinäjuttu ollut käytössä viikon verran eikä ole auttanut. Eilen aloitettu sitten rauhoittava öljy kuuri ja tänään joku rauhoittava luontais nappula kuuri joka kestää ainakin 2vko. Ainut mitä en ole vielä ottanut käyttöön on kongi :D Pitää sekin kaivella jostain esille sitten. Pidetään peukkuja ja toivotaan parasta.

Pelottavia supistuksia

Maanantai iltana olin sitten Renon kanssa lenkillä, ja ressaamisestansa johtuen se alkoi hyppimään vasten (mitä ei ole tehnyt joulukuun jälkeen edes käskystä). Osumaa ottikin mukavasti sitten juuri kohtu ja teki vähän kipeää. Tunti sen jälkeen pisti osuma kohtaan kyykyssä ollessa. Yöllä heräilin vähän väliä kun joku asento sattui. Aamulla alkoi supistukset, ainakin tälläisen käsityksen sain. Ne teki niin kipeetä ja samalla verenpaineetkin heittelehti. Lonkatkin veti lukkoon noustessa. Soitin neuvontanumeroon josta käskytettynä soitin uudelle omalääkärille ja varasin ajan. Hyvällä tuurilla sainkin ajan varattua parin tunnin päähän. Mikä pettymys! Lasku tungettiin käteen jo ilmoittautuessa ja ilmapiiri oli kamala. Koko paikka oli aivan sekaisin ja aikataulut myöhässä kaikilta. Henkilökuntakin vain lörpötteli kavereidensa kanssa puhelimessa ja juorusivat omia asioitansa. Lääkäri katsoi vain verenpaineet jotka oli vähäsen koholla ja kuunteli massua ja tokas että pidä kädet ristissä ja mene kotio. Jos sulla alkaa tuleen verta niin soita sitten neuvolaan. Intin vastaan että en voi millään mennä kotiin pähkäilemään onko kaikki kunnossa. 

Eipä onnistanut ja soitin äidille että nyt mennään synnärille! Siellä otettiin asia vakavasti ja heti kuunneltiin sydänäänet joista pääsin gynelle ja vielä ultrattavaksi. Verikokeetkin otettiin. Kaikki oli kuulemma kunnossa ja sain nähdä vilaukselta pikkuiseni <3 Mikä helpotus, olisi pitänyt heti vain mennä sinne. Selvisi myös että istukka on vasemmalla puolella edessä, ei ihme ettei oo säännöllisesti tuntunut mitään potkuja. Keskiviikkona tuntui vielä supistuksia silloin tällöin eikä ne tehnyt enään kipeää.

Mutta laittelen nyt masukuvia tältä viikkoa!

Rv 19+0 Aamukuva

Rv 19+2 Iltakuva
Masun ympärys navan alapuolelta jo 88cm

Piristystä

Katselin tuossa pärstääni ja se tuntu kovin tylsältä. Onhan tätä tukkaa katseltu jo marraskuulta asti ja nyt sai riittää! Pitkään pohdin uskallanko vaaleentaa hiuksiani (blondata), värjätä en uskaltanut koska värit sisältävät niin paljon allergisoivia aineita ja niiden johdannaisia enkä Pähkinää halua altistaa kyseisille ainesosille. Joten vaalensin sitten. Ja unohdin alla olleen punaisen joka puski taas mukavasti esiin. Mutta no ompahan jotain uutta, uudet piilaritkin tilasin, ruskeat, jotka ovatkin silmissä ihan vihreät :D Kutsun näitä kalansilmä piilareiksi, äitini oli samoja tilannut netistä muutama vuosi sitten, luvattiin että peittää luonnollisen värin mutta paketti olikin oman sävyn korostamiseen.

Kävin eilen vähän shoppailemassa. Ajattelin että varaan 60e äitiyspöksyihin kun ei enään mitkään farkut mene päälle. Käytiin äidin kanssa kiertelemässä kauppoja ja missään ei ollut. Nokian Anton&Nina lastenliikkeessä oli yllättävän iso valikoima vaatteita naisille, niin mammiksia kuin tavallisia. No löydettiin sitten niin hyvät alet farkuista että huhhuh. 

Käy ihmeessä hakemassa parit farkut vitosella jos on mahollisuus! :)

 Kuvat vasemmalta päin: 

1. Paita 5e (norm. 14,95e)

Farkut 5e (norm. 54,95e)

2. Farkut 5e (norm. 44,95e)

3. Farkut 15e (norm. 54,95e)

Eli tuli ostettua 155 euron arvoiset farkut 25 eurolla = NAURETTAVAA! 

Pistelen asunnosta kuvia varmaankin sitten ensiviikolla :)
 Saatiin se jenkkisänky ja makkari on melki valmis jo.
Ihanaa loppuviikkoa kaikille!<3

Rv 15

Se ois sit taas uusi viikko edessä. Ompas aika mennyt nopeeta, kuukaus vielä niin ollaa jo puolivälis suurinpiirtein. Oon aivan sairaan innoissani, tuntuu et joka päivä vaa jännittää ja odottaa entistä enempi!

Viikon tässä ollut kuumeinen olo, huimannut, sokerit heitelly, rytmihäiriöitä ja ihme tuntemuksia. Lääkärissä tuli käytyy tänää, kaikki arvot kohillaa ja mitään ei löytyny, haaratkin tarkistettiin ja kaikki kunnossa, vauvan ääniä ei päästy kuunteleen kun ei laitteet toiminutkaan. Lääkäri veikkas että joku viirus jylläämässä. 

Joten siitä sainkin rohkasun ostaa oman kotidopplerin :) Huu toi laite on pelottava ja ihana samaan aikaan. Lueskelin netistä kunnon kauhutarinoita sen käytöstä, mutta testailin sitä just tuossa. Kesti kauan ennenku löysin pikkuisen sykkeet, suolet jylläs ja oma sydän meinas hakata nii kovaa ettei kuulunut :D Sit kadotin ne melkein heti, mut oli ihan hauska kuulla että sielä se on ihan oikeesti. Joka päiväsestihän pitkä käyttösesti tuota ei saisi käyttää, mielummi sillon tällön. Geeliä mulla ei ole, käytin Nivean jotain rasvaa, seuraavalla kerralla ajattelin kokeillä öljyä, on kuulemma vielä parempi. Ajattelin jotain nauhotustakin ottaa sitten kun kuuluu hyvin ja laittaa tähän kuultavaks!

Tässä taas aamun massua! Nyt alkaa pikkuhiljaa ihan ylhäältäkin pönöttämään.

Rv 14+2

Nyt on ollut jotenkin niin kiirus viikko että en ehtinyt maanantain avauskirjoitusta tekemään :) 

Elikkäs viime viikolla oli ensimmäinen lääkäri, kaikki oli erittäin hyvin ja sain kuulla sydänäänet ensimmäistä kertaa (vihdoinkin<3). Ihmettelen vain kun sain sellaisen käsityksen että joka käynnillä katotaan veriarvot ja muut mutta ei mulla ole katsottu kuin silloin ensimmäisessä neuvolassa. Pissa ny tarkistetaan mutta ihmettelen kuitenkin kun neuvolakortti on pelkkiä viivoja täynnä eikä mitään mittailla. Oli jotenkin ihanaa kun sai taas varmistusta että siellä oikeasti asustaa joku pieni uuden elämän alku. Kohtu oli jo greipin kokoinen, hui kuinka iso! Mutta kyllä huomaa jo sivuprofiilista kuinka on maha taas kasvanut. Varsinkin kun vertaa siihen aikaan kun ei vielä ollut raskaana, kun käytti sitä xs-s ja 32-34 vaatteita, eipä mene enään... Painoa nyt ei kamalasti ole tullut mutta varmaan turvotus hiipii siihen malliin että ei vaan mene kaikki vaatteet päälle. Kaikki tuntuu vaan kiristävän ja puristavan koko ajan, varsinkin mahaa.
Meinasin unohtaa mainita, tuntui tosi hassulta tuossa maanantai iltana. Makasin mahallani sängyllä ja olin menossa nukkumaan kun tunsin omituisen "venytyksen" jossain kaiketi kohdun tai rakon paikkeilla. En tiedä voiko nyt jo jossain tietyissä tilanteissa tuntea pikkuisen pähkinän liikkumisen vai muljahtiko kohtu jotenkin...

Tässä vähän taas maha kuvaa :)

Tulipa tuossa muuten käytyä Tampereen Radio Kirppiksellä, taas kerran, ja tein kyllä sellaset löydöt sieltä ettei kaduta! 2xPuma hupparit, Wescin huppari, HM paita, 2x merkki tpaitaa miehelle, 3x potkupukua ja 1xbody pähkinälle sekä pipo ja huivi itselle yhteensä 12,15e 

Ihan naurettava hinta! Mutta etsivä löytää :)

Nopsat jotka tarvii vauvan vaatteita niin sielä on pöytä 47 josta 50% hinnoista, kaiketi tän viikon...