Äiti, vanhemmuus ja moralisti

Tän päivän minuutin kestänyt hetki sai mut pohtimaan taas asioita astetta syvällisemmin. Pahoittelut tästä, blogi täyttyy tätä menoa pitkistä ja syvällisistä postauksista, mutta kirjoitetaan nyt kuitenkin.

Pohdintojen aiheena on tällä kertaa siis äitiys, vanhemmuus sekä moralisointi. Miten lie kirjoitetaankaan, en ole sivistyssanojen taituri. Tänä päivänä arvostellaan ja puututaan hirveän usein vanhempien kasvatustapoihin sekä käyttäytymiseen, tekemiseen ja itseasiassa... aivan kaikkeen. Itse en ole tälläisen kohteeksi joutunut ennen tätä päivää. Onko ihmiset nykyään hirveän itsekkäitä, puuttuuko omasta elämästä jotain vai puretaanko oma paha olo muihin? Usein mietin, että millaista lapsiperheiden arki on ollut 100 vuotta sitten. Onko naapurin Pirkko-Petteri tullut kertomaan mikä on väärin ja mitä pitäisi tehdä, vai onko PP antanut vanhempien kasvattaa lapset omalla tavallaan, omaan kotiin sopivilla metodeilla?

Mikä ja kuka määrittää hyvän vanhemman? Kuka on oikeutettu puuttumaan toisen vanhemmuuteen? Kukaan täällä ei ole täydellinen, jokainen tekee virheitä, joten miksi ihmiset ovat niin tuomitsevia?  Ei ketään voi lokeroida tiettyihin mielikuvalaatikoihin ja syyttää jokaista edes hieman saman tyylistä, henkistä tai ikäistä samoista asioista mitä muut tekee. Nyt vain täytyy ihmetellä, että mikä on mennyt vinksalleen? Nämä ovat siis omia ajatuksiani perustuen kuulemiini asioihin (ja toki tämän päiväiseen). 

Hyvän äidin täytyy pitää langat käsissä, pitää lapselle kuria, mutta ääntä ei saa korottaa tai lasta laittaa jäähylle. Ruuaksi kelpaa vain ja ainoastaan itse tehty luomuruoka eikä siinä saa olla rasvaa tai suolaa. Maitona käy ainoastaan äidinmaito, jos tämä ei onnistu niin rasvatonta maitoa, kevyt tai täysmaito ei tule kuuloonkaan. Aurinko rasvaa pitää käyttää suurella suojalla, mutta ei liian pienelle ihmiselle kuitenkaan. Pienelle lapselle ei voi antaa mehua, koska siinä on liika sokeria, vaikka se olisi sokeritonta ja lisäaineetonta. Lasta ei voi viedä pikaruokaravintoloihin, koska verisuonet tukkeutuvat ja lapsi tukehtuu pullaan. Kotona täytyy kaiken olla tip top, tavaroiden paikoillaan ja ruoka valmista minuutilleen naapurin rytmien mukaan, koska hän katsoo ikkunasta syömmekö varmasti kotiruokaa. Päiväkotiin ei saa laittaa ennen kuin kodinhoito päättyy. Lapsen kuuluu olla äidin luona mahdollisimman pitkään, mutta isänkin täytyy ja pitää osallistua. Kun isä viettää aikaa lapsen kanssa, se on huono, sillä äiti on saanut omaa aikaa ystävien kesken eikä ole kotona neuvomassa. Isä nimittäin vaihtaa vaipan väärin eikä osaa laulaa unilaulua niinkuin äiti. Lista on loputon.

Olimme tänään menossa Jessican kanssa käymään Kalevassa hakemassa yhtä kirjaa. Menimme bussipysäkille, katselimme muumi mainosta ja ohi kulkevia autoja. Samalla viestittelin henkilön kanssa joka kirjaa oli myymässä, keskustelimme mm. missä ja koska näemme ja miltä näytämme. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että siirrämme kirjatreffejä toiselle päivää. Bussi saapui pysäkille ja kerroin Jessille ettemme menekään bussiin vielä. Tässä kohtaa, eräs vanhempi rouvas henkilö viittoi bussille ja alkoi samalla puhumaan minulle. Hänen ystävänsä jäi piileksimään bussipysäkin mainoksen taakse eikä kehdannut ilmeisesti näyttää kasvojaan. Aluksi en edes tajunnut rouvan puhuvan meille, koska hän ei ottanut katsekontaktia eikä tullut vierelle keskustelemaan. Siinä kohtaa kun tajusin hänen puhuvan meille, hänen suustaan tuli sellaista settiä että oksat pois. Hän saarnasi siitä kuinka lapseni on tärkeämpi kuin puhelimeni, kuinka häntä suututtaa käytökseni ja sitä rataa. Kerroin aluksi että tyttö voi hyvin ja viihtyy vieressä ja mitä puhelimella teen. Ajattelin rouvan käsittäneen tilanteen aivan väärin, koska hän ei selkeästi huomannut Jessin ja minun välistä keskustelua ympärillä olevista asioista. Asiallianen vastaus ei ilmeisesti miellyttänyt, sillä haukkuminen ja moralisointi jatkui. Rouva kipitti nopeaa bussiin edelleen jotain mumisten ja tässä kohtaa aloin ärsyyntymään. Tapojeni vastaisesti huusin hänelle että pitäisi huolen omista asioistaan ja kuulemma niin hän tekeekin. Ihmettelen vain, jos häntä niin ärsytti ja suututti käyttäytymiseni, miksei hän tullut aiemmin keskustelemaan asiasta? Miksi avata suu vasta siinä kohtaa, kun kuulee ettemme menekään bussiin ja hän pääsee tilannetta "pakoon"? Eikö olisi ollut parempi tulla juttelemaan aiemmin jotta hänkin olisi saanut tilanteesta selkoa. 

Olimme koko päivän Jessin kanssa pyörineet pitkin kotikulmia kahdestaan ja leikitty, joten en usko lapselle oleman haittaa siitä että äiti hetken kirjoittaa viestiä jotta tietää minne mennä. Meinasin hypätä bussiin ihan siksi että olisin saanut keskusteltua rouvan kanssa asian selväksi, mutta pohdin sitten sen hetkistä mielialaani ja sitä että Jessica on mukana. Parempi siis oli että suuntasimme puistoon leikkimään ja syömään jäätelöt, kuin että olisin suutuspäissäni avannut kultaisen sana-arkkuni, näyttäen huonoa esimerkkiä pienemmille ja häpäissyt sekä itseni että tämän rouvan. 

Paljon kritisoidaan esim. kaupassa huonosti käyttyvän lapsen vanhempia lepsusta kasvatuksesta, mutta paheksuvia katseita saa myös lapsiansa kieltävä vanhempi. Tuntuu, ettei nykyään mikään kelpaa ja kokoajan pitäisi olla varpaillaan, jotta äitiyttä sekä lapsen välistä suhdetta ei kyseenalaisteta. Kuten neuvolassakin kerroin Jessican olevan kovapäinen kiukkuaja ja niin samankaltainen luonteltaan kuin minä, että välillä murojenkin syömisestä tulee pitkä taistelu. Neuvolantäti kysyi, että olenko ikinä halunnut paiskata Jessicaa ikkunasta ulos.... WTF!?! Mikä tuo kysymys oli olevinaan? Tästä muutama kuukausi aikaa enkä vieläkään ymmärrä kysymyksen pointtia, mitä tahansa hän halusikin tietää, niin ehkä kysymyksen olisi voinut muotoilla toisin. 

Onko teille joku tuntematon tullut kertomaan että olet huono äiti tai teet jotain väärin? Yksityisviestilläkin saa laittaa vastausta :)

Fobiaa ja paniikkia...

...niitä vähän puhuttuja ja hävettyjä asioita.

Pitkän aikaa olen halunnut aiheesta kirjoittaa, mutta jokin on pidätellyt. Ehkä se on ollut se häpeä tai avuttomuuden tunne, joka aina on hiipinyt jos asiasta on erehtynyt mainitsemaan. Monethan sanovat, että omia herkkiä puoliaan tai heikkouksiaan ei pidä kertoa julkisesti, sillä periaatteella että joku voi tätä kyseistä heikkoutta käyttää sinua vastaan. Mutta miksi kenenkään pitäisi somessa tai missään muuallakaan iskeä ketään vyön alle ja pilkata tämän heikkouksia? Uskallan sanoa, että jokaisella varmasti on itselläänkin edes yksi pieni asia, joka tuottaa epämiellyttävän olon tai josta ei halua muiden tietävän mitään. 

Itse sairastuin neljä vuotta sitten rankan alkuvuoden päätteeksi paniikkihäiriöön. 2012 vuoden alku aina sinne kesään asti oli yhtä myräkkää ja mahtui niitä vastoinkäymisiä vielä syksyllekin. Paljon hyvää siihen vuoteen myös kuului, mutta nämä koettelemukset söivät aika paljon henkisesti. Oloahan olisi helpottanut se, kun asioita olisi osannut purkaa oikealla tavalla tai edes olisi näyttänyt lähimmäisilleen huonon olonsa. Mutta eihän sille mitään voinut, kun nuorena tuli rakennettua ns. suojamuuri ympärilleen, joka toimi eräänlaisena selviytymiskeinona yläasteen ajan. Voisin sanoa, että on hippasen tukeva muuri tullut rakennettua, kun sen purkaminen on näin työlästä. Pahimmillaan paniikkihäiriöni oli sellaista, etten voinut käydä lähi Siwassa, saatika syödä perheen kanssa. En voinut käydä edes ulkona tupakalla, mikäli kilometrin säteellä näin ihmisen. Pari viikkoa vietin vain lukkojen takana omassa huoneessani sängyssä maaten. Lueskelin paljon Cosmopolitania ja yhtenä iltana lehden takakannesta osui silmiini lause "Silloin tajusin, että minun on poistuttava mukavuusalueeltani". Kiitos tämän lauseen, tajusin itse aivan saman; minun olisi pakko poistua huoneestani ja uskaltautua ihmisten ilmoille. Niin tein ja varasin ajan nuorisoneuvolan psykologille. Käyntejä ei terapiassa montaa ollut, mutta ne helpottivat oloa sen verran, ettei kaupassa jonottaminen enään ollut kuoleman hirveää. En kyllä edelleenkään ole jonottamisen suurin fani, mutta enään se ei aiheuta pahaa oloa.

Huomasin kyllä, että näihin asioihin tuputetaan hirveästi lääkkeitä, vaikka terapiassa käynti olisi tärkeämpää. Söin lääkkeitä noin 1,5 vuotta kunnes tein Jessistä raskaustestin ja lopetin lääkkeet seinään. Kyllä, aivan seinään, tälläisen suosituksen sain tksta, vaikka lääkkeiden ohjeissa lukee että lopettaminen pitää tapahtua hiljalleen. Oli se aikamoista pärinää ja surinaa pään sisällä parin viikon ajan, mutta sitten vierotusoireet helpottivat ja normaali olotila palasi. Toki se vaikutti siihen, että ensimmäisessä ultrassa olo ei ollut parhaimmillaan, mutta siitäkin selvittiin. 

Paniikkihäiriö näytti selätetyltä ja elämä helpolta, kunnes viime kesän lopulla se iski uudelleen. Raskausaikana ja sen jälkeen päähäni oli kolahtanut hirveä pelko autoilusta ja moottoriteistä. Raskausaikana pelkäsin, että jos kolari tulee, en pysty suojelemaan vatsassani kasvavaa pientä ihmettä. Raskauden jälkeen pelkäsin samaa, en mitenkään voisi kurottautua suojaamaan lastani siinä tilanteessa. Paljon tuli pohdittua erilaisia asioita, kuten "onko meidän istuin turvallinen", "tyttö on niin pieni että varmasti liuskahtaa vöistä ulos", "tuo auto ajaa liian nopeaa, pieni lipsahdus ja se on kyljessä kiinni" ja sitä rataa. Pelottavia ajatuksia. Lopulta aloin pelkäämään moottoriteitä, koska yhdellä motarireissulla tunsin oloni todella epämukavaksi ja paniikki meinasi nostaa päätänsä kunnolla. Eikä pelkoa helpottanut toisen moottoritie ajon aikana järkyttävä kolari, jossa pieni poika menehtyi. Satuttiin paikalle muutama minuutti tapahtuneen jälkeen ja se oli pelottavaa. Tämä johti taas motarien välttämiseen ja siihen, että minä kyydissä ei sitä kaasutinta niin vain paineltu. Meidän oli viime elokuussa tarkoitus lähteä reissaamaan Imatralle, eli kylmiltään yli 6kk tauon jälkeen vähintään 4 tuntia moottoritietä. Tätähän panikoin ja ressasin viikon etukäteen ja lähtöpäivänä, päästin lähikaupan pihaan ja itkuhan se tuli. Tiesin silloin että en pysty sitä tekemään, joten meidän piti Renon kanssa jäädä kotiin. Siitähän vasta alkoi mielikuvitus laukata ja järkyttävä ahdistus pukkasi päälle. En pystynyt syömään, en nukkumaan, en rentoutumaan ollenkaan. Se oli ihan hirveää. 

Löysin netistä onneksi pätevän terapiakeskuksen johon sain ajan jo samalle päivälle. Sain (romukoppa)diagnoosin sekavamuotoinen masennus ja ahdistus sekä paniikkihäiriö. Olenkin nyt vähintään kaksi kertaa kuukaudessa käynyt jutustelemassa milloin mistäkin ja olo on ihana. Elokuussa tosin määrättiin taas lääkkeitä, mutta popsitaan niitä nyt kun yhdessä terapian kanssa vaikutus on todella hyvä. Ulkoinen ja henkinen olemus on aivan eriä kuin viime syksynä ja muutenkin on mukava käydä juttelemassa, vaikka kummemmin mikään ei mieltä painaisi. Tässä on niin paljon tapahtunut muutaman vuoden aikana, että hyvä käydä asioita purkaamassa. Olen vihdoinkin alkanut pääsemään ylitse liikkeen lopettamisesta ja taltuttanut liiallisen itsekriittisyyden (ainakin osittain). Moottoriteillä kulkeminen onnistuu, kunhan matka kestää alle 30min. Bussilla kulkeminen ei ole ongelma ja pärisytin jopa serkun mopon kyydissäkin. Nämä asiat saattavat kuulostaa naurettavilta, kyllähän ne vähän sitä ovatkin mutta taas ymmärtää paremmin muiden pelkoja. Yllättävän moni itseasiassa kärsii myös moottoritie tai jonkin kulkuneuvon kammosta, mikä yllätti minut täysin. Monilla on erilaisia syitä, itselläni se on lähinnä jokin suojeluvietti Jessicaa kohtaan, en halua että hänelle tapahtuu mitään tai että hän jäisi ilman äitiä. Todella paljon pelkään myös rakkaiden menettämistä. Kuuluuko se sitten äidinvaistoon kylkiäisenä vai johtuuko se jostain muusta?

Näistä asioista on alettu puhua hieman avoimmin, mutta liian vähän kuitenkin. Todella moni suomalainen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta, mutta niistä ei puhuta. Itseäni ainakin hävetti aiemmin ihan hirveästi ja tunsin itseni jotenkin avuttomaksi ja ala-arvoiseksi. Loppupeleissä kun mietin, kaikki tämä tuli sen takia mitä viime vuosina olen kokenut. Tapahtuma hetkellä olen selvinnyt asiasta ja porskuttanut  voitontahtoisesti eteen päin, mutta olen jäänyt koettelemuksien kanssa yksin ja myöhemmin saanut siitä kärsiä. Toisaalta, on ihme että näinkin fyysisesti ja henkisesti terveenä olen selvinnyt. Vielä välillä mietin niitä useita yhteydenottoja joita olen saanut ja olen ymmärtänyt kuinka paljon tätä elämää pitää arvostaa. Ei sillä ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, oli kyse sitten ulkonäöllisistä asioista tai tekemisistä. Se, että osaa kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiinsa eikä välitä muiden mielipiteistä, auttaa paranemisprosessissa hirmuisen paljon. Omalla kohdallani on todella tärkeää ollut myös se, että osaan antaa itselleni anteeksi enkä rankaise itseäni virheistä niinkuin ennen. Tosin ikinä en varmaan opi täysin tätä itselleen anteeksi antamista, mutta en enään mielessäni hauku itseäni sen takia, jos en ennen nukkumaan menoa laittanut lautasta tiskikoneeseen tai vienyt roskia. 

Olen oppinut antamaan itselleni lepohetkiä, luvan levähtää ennen seuraavaa tehtävää. Nauttia auringon laskusta hetken pihalla ja pysähtyä kuuntelemaan lintujen laulua. Hengittämään ulkoilmaa rauhassa ja tuntea hennon tuulen vireen. Nostalginen kesän raikkaus ja vasta leikatun nurmikon tuoksu, näitä pitäisi useammin pysähtyä ihastelemaan. Välillä katson tytärtäni, kuinka hän riemuitsee hiekkakakkujen rakentamisesta ja nauraa. Se on rikkautta pystyä keskittymään myös arjen pieniin asioihin, jatkuvan murehdinnan ja panikoimisen sijaan. Ehkä vielä jonain päivänä, ei tarvitse rajoittaa mitään asioita elämässään paniikkihäiriön tai pelkojen vuoksi. Ehkä mä uskallan vielä sinne Tornaadoon tai hypätä voltin trampoliinilla.

Päästäkää anonyymit vapaaksi HEP ♥

Kesä lähestyy ♥

Huhhuh, tässä touhun ja vilinän keskellä ihan totaalisesti jäänyt kirjoittelu (taas) välistä. Paljon on inspiraatioita lennellyt aiheesta kuin aiheesta, mutta en ole löytänyt paussia ja tarmoa kirjoittaa mitään. Päivitän edelleen Igtä ja Snäppiä aktiivisesti, kummastakin löytää nimellä jonskihoo. 

Ajattelin tehdä postausta fobioihin ja mielenterveyteen liittyviin asioihin, mutta siitä sitten enemmän kyseisessä postauksessa kun saan sen valmiiksi. En nyt tiedä minne väliin tämän asian olisi tunkenut, olkoon nyt tässä eturintamalla. 

Mitäs tänne?

Meillä on kevät sujunut ihan mukavasti ja kesää odotetaan kovasti. Nää ilmat on kyllä olleet niin mahtavia nytten, että taidan kastaa talviturkin pian. Jessica on viettäny viimeisen parin viikon aikana hieman enemmän aikaa Markuksen kanssa, ovat tavallaan lomailleet yhdessä ennen Markuksen pitkää työreissua. Itsehän olen käyttänyt tämän ajan joko kotona maaten ja sikaillen tai ystäviä tavaten. Jääkiekko huuma ollut tämän kevään pop meidän perheessä, Tapparaa käytiin ahkerasti kannustamassa (kuten igstä moni huomasi) ja nostalgisesti se Hakametsän jäähalli edelleen on aivan mahtava paikka. Ilmeisesti olin todella hyvä soluttautujakin peleissä, jotkut luulivat minua 14 vuotiaaksi kun käväsin siskon ja hänen ystävien luona jutulla (nojoo kävin heidän kanssaan myös syömässä). Eipä siinä, kaisse on hyvä jos kykenee nuoremmalta näyttämään, henkisestä puolesta puhumattakaan. Pohdiskelen tässä edelleen että mitä oikein teen koko kesän, kun pitää odotella seuraavan kauden alkua. 

Se niistä kiekoista, jos kertoisin hieman Jessistä jotain olennaista. Tyttö on alkanut hiljalleen opettelemaan sanoja ja osoittamaan kiinnostusta puhumisen harjoitteluun. Tavuja ja mm "äiti" sanaa ollaan kuultu jo viime kesästä asti, mutta nyt alkaa olemaan enemmän selkeyttä ja kommunikointi sujuu vaivattomasti. Muutamat sanat, joita tyttö sanelee:

pappa = pappa

paapa = saapas

leno = Reno

pissa/pisha = pissa

bussa = bussi

pauppa/kauppa = kauppa

popo/mopo = kaikki kaksi pyöräiset menopelit

siisä = lisää

Neiti osaa jo hyvin matkia eläimien ääntelyitä, kun kysyy esim. mitä hevonen sanoo. Possun imitointi on ehkä parasta, yritän joku kerta saada sen videollekin. Aika paljon tyttö muuten elekielellä kertoo mitä haluaa tai tavuilla sekä ääntelyillä. Yhdellä kauppareissulla saatiin mummot nauramaan, kun keskustelimme Jessican kanssa millon mistäkin. Onhan se varmaan hauskaa kuultavaa kun toisen puheesta ei muut saa mitään selkoa. 

❃HOX❃  

Sinä nainen joka kultapelin jälkeen satuit Hullussa Porossa myös juhlimaan, voisitko ystävällisesti palauttamaan tämän kyseisen piponi jonka unohdin vessaan? ☺

Ihanaa toukokuuta teille kaikille ja yritän nyt ottaa itseä niskasta kiinni jotta tännekin saataisiin jotain sisältöä ❤ Kodistakin voisin kuvia laitella, kunhan kevät siivouksen saan tehtyä.

Paniikkia

Missä mun joulumieleni on?!

Onko kukaan sattunut näkemään? Siis en ymmärrä, rakastan joulua, tunnelmaa ja lahjojen antamista. Oonkin nyt leiponut pipareita, kuunnellut lauluja, laittanut kotia, hankkinut lahjoja ja paketoinut, mutta joulumieli on silti kateissa. Unohdin jopa kummipoikani synttäritkin eilen, kun tärisin hammaslääkärillä ja sen jälkeen etsimään joululahjoja. Miten oman kummilapsen synttärit voi unohtaa? Onneks huomasin asian vielä eilisen puolella :D Uutena ressinä iskikin että mitähän ison pojan synttärijuhliin keksisi sitten lahjaksi. Synttärit on siis sunnuntaina ja mennään koko poppoon kanssa juhlistamaan. Vaarinkin syntymäpäivät on just ennen joulua, mutta juhlitaan niitä varmaan aattona samalla kun kokoonnutaan perinteen mukaisesti juhlimaan joulua. 

Vaikuttaakohan mun joulumieleeni kaikki tää härdelli paniikki joka on ja se, kun meidän muutto on just ennen vuodenvaihdetta. Ihanaa päästä uuteen kotiin joka tuntuukin kodilta (ainakin tuntui kun asuntoa käytiin katsomassa) mutta lisää härdelliä tän kaiken keskelle. Pitäisiköhän sitä sytyttää kynttilöitä ja nauttia olostaan? Ainiin, mutta kynttilöiden poltto sisällä on sama kuin olisi passiivisessa tupakoinnissa :D Eli siihenkin siis kuolee, minne tää maailma on oikein menossa kun mitään ei kohta saisi tehdä?

Apua Jessi näyttää iha kauhistuneelta :D

Käytiin meidän läheisessä Mustissa ja Mirrissä ostamassa Renolle pari joululahjaa ja heijastinpanta, kun oli sopivasti muutto alennukset menossa. Reno saa lahjaksi uuden kongin (edellinen kaikista vahvin kongi on nyt kahdessa osassa) ja labyrintti kupin, josta kielen avulla saa nappuloita pujoteltua ulos. Kaupassa sattui silmään jäätävän suloiset bambi pehmot! Laitoinkin äidille kuvaa että ehtisikö Jessicalle tekemään joululahjaksi tuommoisen ihanuuden!

Toivottavasti joltain muulta löytyy enemmän joulumieltä kuin meiltä, sais tulla lunta ja paljon niin sekin jo auttaisi :)

Kauneus asiaa

Toissa iltana, aloin pohtimaan kauneus käsitteitä hieman syvällisemmin. Lueskelin foorumeita ja sitä, miten aika usein kaikki kritiitti liittyy ulkonäköön. Varsinkin naisten ulkonäköön. Tämä herätti pienessä pääkopassani paljon erilaisia kysymyksiä. Suurin kysymys oli, että mikä määrittää kauniin tai täydellisen? Kuten vanha sanonta kuuluu, kauneus on katsojan silmissä!

 Jos joku ei ole keksinyt toisesta ihmisestä huonoa sanottavaa, on pakko ollut keskittyä ulkonäköön. Hämmästelin sitä, miten se kohdistuu asioihin, joihin yleensä ei pysty vaikuttamaan ja jos pystyy, se maksaa ja paljon. Silmiini osui paljon kommentteja nenistä, hampaista, silmistä yms. kasvojen piirteistä. Myös erilaiset vartalotyypit aiheuttivat joissakin käsittämätöntä inhoa. Miettiiköhän kukaan näitä asioita kirjoittaessa, että joku ei välttämättä voi hampailleen mitään, jos suvussa hampaiden laatu on huono. Lähinnä huvittivat sellaiset kommentit, että jollain on liian pieni tai iso nenä. Mitä väliä sillä on tuntemattomalle ihmiselle, jos toisen naamaa koristaa liian iso alahuuli? Onko se joltain muulta ihmiseltä pois? Yleensä näitä kommentteja tuleekin nimettömiltä henkilöiltä ja mielenkiinnolla haluaisin jokaiselta sellaisen kommentin laittaneelta nähdä valokuvan heidän kasvoistaan ilman meikkiä. Varmasti jokaisella ihmisellä on kasvoissaan piirteitä, joita he inhoavat tai vähemmän rakastavat. Minkä takia jokaisesta ihmisestä pitäisi keksiä huonoa sanottavaa? Antaako se kommentin kertoneelle paremman itsetunnon ja parantaa omaa huonoa oloa? Usein mietinkin, että kommentin laittaneella, on varmasti itsellä ollut vaikeaa ulkonäkö painotteisessa yhteiskunnassa, esimerkiksi yläasteella, jolloin nuoret mittailivat toisiaan ulkoisen olemuksen perusteella. Tällöin yleensä aletaan etsiä sitä omaa minäänsä ja mielenkiinnon kohteitaan ja kaikenlainen kritiikki saattaa painua syvälle muistiin ja aiheuttaa myöhemminkin huonoa oloa. Mietinkin, että tarvitseeko sitä itse sitten vanhempana, astua samoihin saappaisiin mitä koulukiusaajat ovat käyttäneet? Kritiikin voi kääntää myös edukseen ja miettiä, että hei, tuo ei tykkää sormistani mutta kenelläkään muulla ei samanlaisia ole! Että juuri sen takia kritiikkiä on voinut tulla, kun olet yksilö.

♔♔♔

Onko näillä kommentoijilla, jotka keskittyvät ulkonäköön, itsellään ovaalit ja symmetriset kasvot? Täydellinen vartalo ilman käsikarvoja ja värimuutoksia? Hiuksia kolmen hengen edestä ja kantapäät sirot ja sileät? Ja vain luonnollisesti? Haastankin siis jokaisen kritiikkiä laukovan nimettömän henkilön, laittamaan blogin facebook sivulle *kliketi*, omalla nimellänsä kuvan kasvoistaan ilman mitään meikkiä luonnon valossa. Oletko sinä paljon parempi ihminen ulkonäöllisesti ja uskallatko sen näyttää, vai oletko samanlainen kuin muutkin ihmiset, eli täydellinen yksilö juuri sellaisena kuin olet? 

♔♔♔

Löysin myös kommentteja omasta ulkonäöstäni. Mitä väliä sillä on, jos joku ei pidä siitä miltä näytän? Jokaisellahan on omat mielipiteensä asioista, mutta miksi niitä negatiivisia yleensä kirjoitetaan kasvottomana? Uskaltaisiko joku, joka inhoaa kasvojani, tulla kertomaan siitä minulle kaupan jonossa? En usko, tälläistä ei ole tullut vastaan ainakaan vielä. Nostan hattua kyllä, jos joku uskaltaa näin tulla sanomaan. Itseä nämä kommentit eivät hetkauta, mutta ne herättivät erilaisia ajatuksia. Aloin pohtimaan tarkemmin itsekriittisyyttä, sitä miten välillä itsekin kauhistelen peilin edessä raskausarpia jotka peittävät koko takapuolen tai yleisesti kroppaani. Mullahan on pitkä selkä ja lyhyet jalat, erittäin typerä kaula, mutta mitä sitten? Näytän ainakin siltä, että olisin uintia harrastanut pitkään ja että omistaisin sikaniskan. Vertailinkin yhtenä päivänä siskoani minuun (anteeksi heheh) ja huomasin, että meillä kummallakin on pitkä selkä ja niskakin samanlainen. Eli meillä ne on selkeästi geeneissä eikä niille voi yhtään mitään. Ei ainakaan tällä tavallisella maallikon budjetilla eikä niiden asioiden muuttamiselle ole tarvetta ollenkaan. Mehän ollaan juuri niin täydellisiä juuri tälläisinä, kuin voidaan olla. Eikö jokainen saisi olla siitä ylpeä? Siitä ettei ole samanlainen kuin naapurin Pirkko tai maalikaupan myyjä. Teinivuosia muistellessa ja niiden jälkeisiä aikoja, on itsellä ollut paljon huonoja ajatuksia niin varpaista kuin poskista. Nyt jälkeen päin kun katsoo peiliin ja miettii niitä kaikkia asioita, joita on surrut ennen, alkaa naurattamaan. Minähän olisin aivan jonkun muun näköinen, jos naamassani ei olisi toispuolesta hieman vinoa nenää tai erimallisia silmiä. Se olisi pelottavaa! Jos muuttaisin jotain näistä, en olisi enää minä. Olisin joku, joka yrittää olla jotain muuta kuin on. Aika surullista kun ajattelee näin. 

Mistä itse olen ylpeä kasvoissani? Rakastan ehdottomasti silmieni väriä ja ne ovat ulkonäössäni parasta! Toinen silmäni on pyöreämpi kuin toinen eikä pupillitkaan ole keskellä. Nenäni kaartuu sivusta katsottuna hassusti, se on hieman vino (koska pienenä löin sen seinään, en tiedä miten) ja sieraimetkin ovat erimalliset. Mikä nenässä sitten on parasta? Se että se sopii päähäni, näyttäisin typerältä jonkun muun nenällä. Huulet ovat toinen asia josta pidän, vaikka nekin ovat vinot. Yhtenä kesänä ollessani  vielä lapsi, pellolla juostessa jokin ötökkä puri huuleeni ja tästä on vieläkin jälki. Jos näitä lähtisin muuttamaan, näyttäisin typerältä. Kerran kokeilin huulipunalla tehdä ihanteelliset huulet ja hui kuinka kamalalta näytin! Kulmakarvat raivostuttavat välillä, ne kun eivät ole yhtä pitkät. Toisen sisäkulma harottaa enemmän ja toinen kaartuu aiemmin. Jos niitä yrittää piirtää symmetrisiksi, näyttäisi että otsaani olisi läntätty kulmakarva tarrat. Kasvoni ovat kulmikkaat ja viimeisen kolmen vuoden aikana, olen pitänyt tätä vahvuutena. Pidän siitä, että leukani ja poskipääni tuovat särmää olemukseen ja että niitä pystyy korostamaan. Vastoin kaikkia meikkaus sääntöjä, en ikinä häivytä poskipäitäni, vaan tuon ne esille. Kerran ystäväni meikkasi minut niin, että häivytti ne pois. Näytin taas kamalalta, en yhtään itseltäni. Kun olen yrittänyt muuttaa meikillä tai kuvauskulmilla ulkonäköäni, on tuntunut että osa identiteetistä on kadonnut samalla. 

Voin ylpeästi julistaa, että rakastan kroppaani, ulkonäköäni! 

Olen kiitollinen siitä, mitä osalleni on annettu!

♔♔♔

Toivon, että jokainen nainen pystyisi katsomaan itseään peilistä, ilman että ensimmäisenä mieleen tulee "voi ei taas näytän tältä" tai "voi kumpa tuota ei olisi". Arvostamaan sitä, mitä on osalleen saanut ja löytämään sen asian, jota ei vaihtaisi mihinkään. Toivon, että jokainen joka on netin kautta kokenut kiusaamista, ymmärtäisi että pitäisi kokea ylpeyttä siitä, että uskaltaa olla juuri sellainen kuin on. Sen ettei kukaan yritä olla joku muu, koska se ei ole tarpeen. Me emme ole syntyneet tänne kilpaillaksemme paremmuudesta ja täydellisyydestä. 

♔♔♔

 Eikö jokainen nainen olekin kaunis

 omalla uniikilla tavallaan?

Minun mielestä on, onko sinun?

Videopostaus IIK

Voivoi... Pätkästä tuli todella leikelty, höpöttää sössötin puoli tuntia ja mistään ei tullut mitään :D Öö ja tota sanat olivat kovassa käytössä ja välillä lagasin totaalisesti. Neiti ei myöskään välillä suostunut yhteistyöhön, kun oli tylsää istua vain paikoillaan. Kaiken kruunaa meidän pyykkäyspäivä joka näkyy taustalla.. Hehheh! Toivottavasti nyt joku jaksaa katsoa, jos löpinää ei jaksa kuunnella niin Pähkinää näkee videon loppuosassa.

Tässä mekot:

Laitanko jonkin noista vai hankinko uuden/teen itse?

Ristiäisten väriteema

Perinteisesti, tyttöjen ristiäisissä on vaaleanpunaista ja poikien vaaleansinistä. Poikkeuksiahan toki löytyy ja itse mietin pitkään mitä itse haluaisin. En fanita (vielä) vaaleanpunaista tarpeeksi jotta haluaisin "kaikista" somisteista sen värisiä, mutta perinteitä halusin kuitenkin kunnioittaa jossain määrin. 

Korttitarvikkeita etsiessä, löysin vain vaaleanpunaista sekä -sinistä jalanjälki nauhaa. Jos mun pitäisi etsiä meille vaaleanpunaista, valitsin automaattisesti murrettuja värejä, koska pidän niistä enemmän. No tyydyin näihin vaaleanpunaisiin nauhoihin ja keksin, että vastapainoksi otan violetin erisävyjä. Alunperin tavoitteena oli vaaleat sävyt kummastakin väristä, mutta ote lipsui hieman, kun muistin että meillä on tumman violetit verhot joulua varten kaapissa, no sitten löytyikin kiva tyynyn päällinen jos toinenkin. Joten meidän ristiäisistä tulee varsinainen pinkkilila-metelisoppa. Mutta lopputulos tulee varmasti olemaan ihan hauskan näköinen. 

Ja kyllä, innostuin liikaa ja hankin jopa niitä tyynynpäällisiä ristiäisiä varten. Löysinkin värien "äiti" tyynyn Punaisen ristin kontista 3 eurolla. Tän tyynyn pohjalta valitsin erisävyjä, tähän mennessä olen löytänyt Fidalta kolme päällistä, 50 sentin kappale hintaan.

Äiti-tyyny, vasemmalla ja oikealla tummat verhot, valkoinen kangas ja alla pöytäliina. 
Tässä melkein kaikki tummat värit, lisäksi kaksi muuta tyynynpäällistä, 
mutta kumpikin on juuri märkänä kuivumassa.

Kännykkä väärensi väriä, oikeasti pinkimmän värinen iso pöytäliina.

 H&M myy ihania tyynynpäällisiä halvalla (2e/kpl) ja olen kohta viikon jo pohtinut ostanko vai enkö. Sen sävyisiä löytyisi, että niitä voisikin pitää muulloinkin kuin ristiäisissä, joten 6 euron päälliset laitoin tilaukseen. H&M toimittaa kuitenkin vähintään 7 euron tilaukset, joten mukaan takertui  vielä ponnarilisäke 5 eurolla. Kuvaa klikkaamalla H&M sivuille :)

Lisäksi olen löytänyt täydelliset kynttilänjalat, toinen pääsee ristiäiskynttilän pidikkeeksi. Myös juuri hyvänväriset kynttilät löytyi Tokmannilta, tarkoitus olisi löytää vielä yksi iso vaaleanpunainen kynttilä, mutta en tiedä tarviiko kynttilöitä niin paljoa :D

 

Lilat tekokukat sain mummultani lainaan. 

Kynttilänjalat yhteensä 4,5e Ellens kirppikseltä.

Vaaleanpunaiset tekokukatkin löytyi sopivasti meidän väreihin. Iso myös Tokmannilta 4 euron hinnalla ja isokasa pieniä kierrätyskeskuksesta kaupanpäällisenä. Vaaleanpunaista hiekkaa löytyi Nokialaisesta Ellens-kirppikseltä ja hintaa oli huimat 1,5e.

Kukissa tuo vaaleanpunainen/pinkki kiehtoo. 
Rakastin yhtä kimppua jonka sain äidiltäni syntymäpäivä lahjaksi, 
mutta en raaski käydä kukkakaupassa jatkuvalla
 syötöllä ostamassa oikeita kukkia. 
Oli ne sitten maljakossa tai mullassa, 
onnistun tappamaan ne ennen aikojaan.

Moni muukin on varmasti huomannut minun ja anon lisäksi, että postailu on hidastunut. FBn mammaryhmän ylläpito vie osittain aikaa koneella oleskelusta, jota luonnollisesti säätelee vauva :D Mutta yritän nyt petrata.
Olisiko toiveita videopostaukseen?

Ristiäiskutsut

Tällä viikolla sain kutsut väkerreltyä. Halusin perinteisesti lähettää kortin postissa, lähellä asuville kiikutin ovelle. Nimeä en ole pahemmin kertonut, ainoastaan nimikriisin sattuessa yhdeltä kaverilta kysynyt mielipidettä, että kumpikampi olisi parempi. Markus on omalle perheelleen kertonut jo nimen, mutta muut eivät tiedä. Haluan että nimi tulee yllätyksenä kaikille :) Eli meidän ristiäiset on 11. päivä ensi kuuta ja pidetään ihan lähisuvulle. Muuten oltaisiin isompia kemuja järkkäilty, mutta tilat ja rahavarastot on rajalliset. Meidän lisäksi kotiin tulee 22 muuta henkeä juhlistamaan pienokaisen nimen saantia.

 Pappi tulee kai täs parin viikon sisään kyläilemään, kunnon kriisi mitä tarjoillaan ja mitä ohjelmaa on. Pitäisi maistraatin paperitkin jostain kaivaa esille valmiiksi, laitoin ne varmaan piiloon, etten hukkaisi enkä enään muista minne :D

Khihih paperipino taustalla. 

Ajattelin tehdä postausta vielä ristiäisten koristeista ja värimaailmasta, olen jo muutamia somisteita ja tekstiilejä hankkinut. Niistä lisää kun ehdin kuvailla ja kirjoittaa. Korteista tuo värimaailma hieman jo paljastuukin :)

Ihanaa viikonloppua ♥

Blogin nimi?

Oivalsimpa tässä, että nyt kun Pähkinä ei enään ole kuoressaan, blogi tarvitsisi kaiketi uuden nimen. Mutta nyt oma pää lyö täysin tyhjää. Tässä tarvitsen hieman apua, en tiedä muuttaisinko nimen ennen ristiäisiä vaiko niiden jälkeen... vai antaisinko nimen pysyä ennallaan, sillä ihmiset ainakin löytäisivät perille.

Kuva kotiutumis viikolta.

Nimiehdotuksia?

Synnytyskertomus

VAROITUS!

Pitkä romaani, tätä ei välttämättä jaksa lukea, joten piristän tekstiä kuvin! Ja piristekuvat sisältävät silmäpusseja, naamanvääntöjä, mahoja ja takkuisia hiuksia!

Keskiviikko 6.8

Edellis perjantaina alkoivat rytmihäiriöt. Jatkuvat rytmihäiriöt vain pahenivat päivä päivältä. Muljaisuja saattoi tulla jatkuvalla syötöllä minuutin välein. Keskiviikkona ne alkoivat pahasti häiritä normaalia olemista. Tämän lisäksi omituinen leijaileva olotila iski. Koko ajan huimasi ja koko kroppa tuntui turvonneelta. Myös Reno aloitti haistelun taas, jatkuvasti kuono raajoissa kiinni.

Torstai 7.8

Torstaina tiedossa synnytyssairaala tutusminen Taysiin. Iloisesti ähelsin paikalle äitini kanssa, kunnes meille selvisi että istuisimme auditoriossa tunnin (jossa ei ollut yhtään happea) ja sen jälkeen kurkkaisimme missä synnytysvastaanotto on. Opastaja naureskeli että onneksi ette ole nyt synnyttämässä, kun on kamala ruuhka-aika. Olipa tylsää, luulin että saamme hieman kurkata osastoja. Lähdimme siis aikaisemmin pois pettyneinä. Keskustelimme myös äidin kanssa sairaalakassista, että voisi olla hyvä pakata se jo pikkuhiljaa, jos vaikka lähtö tulisi. Lähdimme käymään möksällä korjailemassa autoa ja yhtäkkiä jäätävä pimppipuukko iski ja kamala paine tuntui lantiossa. Tokaisin äidille, että jaahas, siellä porauduttiin takaisin lähtökuoppiin kääntöyrityksen jäljiltä. Onneksi maanantaina oli tulossa tapa-arvio, jossa tarkistettaisiin tilanne uudelleen ja suunnteltaisiin synnytystapaa.

Perjantai 8.8

Tätä päivää oltiinkin odoteltu, Markus saapuisi taas kotiin. Suunniteltiin että haetaan Reno mun vanhemmilta ja mentäisiin piknikille koko poppoo. To-pe välisenä yönä, rytmihäiriöt lisääntyivät ankarasti ja soitinkin jo päivystyksen neuvonta numeroon, että pitäisikö huolestua. Mukaan mahtui parin minuutin kestoinen pitkä pistos sydämen kohdalla, joka tuntui selässä asti. Sen jälkeen iski huono olo. Sain jotenkin nukuttua loppu yön, ja aamulla aivot olivat innoissaan juoksemassa Markusta vastaan, mutta jalat veivät vessaan suolia tyhjentämään. Tämän jälkeen sain jotenkin raahattua itseni Markusta vastaan. Purimme tavaroita ja kävimme yhdessä nukkumaan. Itse en millään saanut unta, koska pakottava oksennusolo hiipi ja lopulta matkani päätyi taas vessaan, pytyn halailu merkeissä tällä kertaa. Pari tuntia oksentelin 5-15min välein jatkuvalla syötöllä, kunnes olin aivan puhki. Mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mielikään. Äitini tuli meille ja suostutteli minut lähtemään päivystykseen, jotten kuivuisi kasaan. Markus jäi kotiin siivoomaan ja kokkaamaan meille ruokaa. 

Acutassa odottelimme hieman yli tunnin ennen kuin pääsin vuodeosastolle. Tänä aikana tuli pyttyä halailtua pariin otteeseen. Pieneen vuodeosastoon saapuessani, oli pakko kipittää vielä vessaan yökkimään. Lopputulos oli se, että tämä vessa eristettiin minun käyttöön ja vuodepaikaltani oli kilometri kyseiseen vessaan. Tämän jälkeen turvauduin vain oksennuspussin tuijotteluun, joka lopulta piti yökkimisen loitolla, närästi ja röyhtäytti ainoastaan. Kaveriksi laitettiin tippa ja nesteytystä tulemaan. Verikokeitakin otettiin pari putkea, yök kuinka pahaa teki siinä kohtaa. Noin puolen tunnin sisään yökinnän lopettelusta, alkoivat supistukset. Supistuksia tuli aluksi n. 7-10 minuutin välein, mutta siinä kohtaa, kun 1,5h olin kärsinyt 2-3 minuutin välisistä super kipeistä supistuksista, oli pakko jo ilmoittaa hoitajalle. Koko lantion alue tuntui olevan tulessa, järkyttävä paineen tunne sekä polttelu vaivasi taukoamatta. Siitä lähdettiinkin oikopäätä synnytyspäivystykseen. Tässä kohtaa olin viettänyt 4,5 ja ihanaa tuntia sairaalan huomassa. 

Synnärille tullessa, pääsin suoraan vuodepaikalle. Pöksyt piti ottaa pois ja hoitaja kysyi että olenko pisut päästänyt housuihin! Aloin nauraa ja kerroin, että tietääkseni näin ei ole päässyt tapahtumaan. Seuraavaksi taas otettiin verikokeita ja lopulta sain hieman mehua juotavaksi, voi kuinka hyvältä se maistuikaan, mutta maha ei jaksanut paljoa kerrallaan ottaa vastaan. Kätilö tuli tekemään sisätutkimusta ja kappas, sieltä tuli limatulppa ja vedet hoitopöydälle. Hoitaja pahoitteli pisu kysymystään, koska lapsivettä olikin tihkunut pitkin päivää huomaamattani. Hoitaja kiikutti minulle sairaala vaatteet ja nauroi, että en varmaan ihan tähän varautunut. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli WTF! En itsekään oikein tajunnut mitä tapahtuu. Huonoksi onnekseni, olin jättänyt puhelimeni kotiin, mutta sain onneksi hoitajalta luuria lainaan ja pyysin äitiäni tulla Markuksen kanssa synnärille odottelemaan, koska minut siirrettiin sinne. Seuraavaksi otettiin vauvan käyrät, jotka olivat kunnossa eikä supistusten aikana ollut häikkää sykkeissä. Tästä suoraan lääkärin ultrattavaksi ja tutkittavaksi, harmikseni olin edelleen vain sormelle auki ja kanavaa 2cm jäljellä, kuten maanantaisessa tapa-arviossakin. Sain siirron 4a osastolle jonne rullattiin pyörätuolilla. Käytävällä vastaan talsivat Markus ja äitini sopivasti ja ensimmäisen tokaisin että nyt syntyy. Kummankin ilmeet olivat näkemisen arvoiset, äiti meni sanattomaksi ja Markus alkoi hieman änkyttämään.

Osastolla supistukset alkoivat laantua iltaa myöten, vaikka sisätutkimuksen ja ultrauksen tehnyt lääkäri sanoi avautumisen alkavan yötä vasten. Harmikseni Markus ei saanut jäädä luokseni yöksi, vaan hänen piti lähteä kotiin. Oli aika pelottavaa, olla "yksin" ja miettiä kaikkia synnytykseen liittyvää, varsinkin kun tämä tapa-arviomme jäi kesken ja sen piti olla edessä vasta maanantaina. Kello 23, pääsin lantion magneettikuvauksiin. En muistanut, kuinka ikäviä muistoja koko putkilo herättikään. Heti tuli mieleen kaikki halvaantumisen aikaiset kuvaukset, joissa saatoin tunninkin maata putkessa. Kärsin siis jonkin asteisesta ahtaanpaikan kammosta, joten putki on pelottava. Kuvaukset kestivät onneksi vain n. 15 minuuttia, joten pääsin pälkähästä nopeaa. Kamala tuskan hiki kylläkin pääsi iskemään. Koko yö menikin kärvistellessä, supistukset helpottuivat hieman, niitä tuli n. 8 minuutin välein, mutta ajatukset pitivät hereillä. 

Lauantai 9.8

Aamulla olin aivan tillintallin, olin saanut ehkä nukuttua pari tuntia. Pääsisin tapaamaan synnytyslääkäriä, jonka kanssa kävisimme läpi kuvauksien tulokset sekä eri synnytystapoja. Markuksen kanssa päätimme, että perätilasynnytys ei tulisi kyseeseenkään, koska emme halunneet riskeerata pienokaistamme ollenkaan. Mikäli siis sen välttäminen on mahdollista. Lääkäri kuitenkin tutki kuvat ja teki sisätutkimuksen. Vauva edelleen perätilassa ja takapuoli hyvin tunnusteltavissa. Lantio olisi tarpeeksi leveä synnyttämään arviolta 2,7 - 2,8 kiloisen lapsukaisen. Kävimme läpi eri riskejä sekä sektiossa, että perätilasynnytyksessä. Kaikki keskustelut, synnytystapaa koskien, ovat olleet perätilapainotteisia. Siten siis, että kaikki "pelotelleet" sektion riskeillä, mutta eivät kertoneet perätilan riskeistä. Eikä niitä riskejä saanut kunnolla lypsettyä tältäkään lääkäriltä, hän vain totesi niitä olevan yhtä paljon kuin tavallisessa synnytyksessä. Valittavana oli joko lääkkeellinen kännistys tai suora sektio. Päätimme kokeilla lääkkeillä käynnistämistä. 

Ensimmäisen supistuksia lisäävän pillerin sain iltapäivällä ja ensimmäinen voimakas ja pitkä supistus tulikin puolen tunnin päästä. Supistukset olivat paljon "painavampia" kuin perjantain supistukset, en osaa sanoa kummat olivat mielekkäämpiä. Äiti ja iskä tulivat käymään osastolla ja veivät minut ja Markuksen kahvittelemaan alakerran kahvioon. Kaikista pahinta näissä supistuksissa oli se, että et voinut tehdä muuta kuin odottaa. Markuksen kanssa kävimme muutamaan otteeseen kävelemässä. Kävely nopeutti supistuksia hetkeksi siten, että niiden väli oli 1-3 min. Hetken päästä ne lopahtivat jälleen n. 7 minuuttiin, välillä oli 12 minuutinkin taukoja. Toivoin vain, että supistukset alkaisivat säännöllistymään ja saisivat aikaan muutoksia. Kerran pelästyin vauvan puolesta, kun tämän sykkeet laskivat n. 105 lääkkeen aloituksen jälkeen, mutta onneksi parin tunnin päästä ne olivat jo normalisoituneet.

Kun kello alkoi lähestyä yhdeksää, pieni epätoivo valtasi minut. En ollut pariin päivään nukkunut kunnolla, saatika syönyt juurikaan mitään ja voimat alkoivat olla vähissä. Supistukset tuntuivat raskailta ja puristavilta, enkä niitäkään enään jaksanu yöllä. Lantion seutu oli aivan säpäleinä, en kestänyt olla kuin 5 minuuttia kerrallaan toisella kyljellä. Yritin kuumaa suihkuakin kipuihin, mutta suihkussa en osannut olla mitenkään päin. Tarjolla oli jumppapalloa ja jakkaraa, mutta tyydyin hetken istumaan lattialla (yök) koska jalat ei jaksaneet pitää pystyssä eikä muutakaan "mukavaa" istuinpaikkaa löytynyt. Panadolista ei edelleenkään ollut mitään apua joten sain vanhaa tuttua Oxanestia, tällä kertaa takapuoleen. Päätin alkaa nukkua ajoissa, ettei lääkkeen vaikutus häiritse unen saantia. Hoitaja sanoi että puoli tuntia menee, että alkaa vaikuttaa, mutta kappas, kymmenessä minuutissahan se humahti päähän. En saanut pariin tuntiin nukuttua humalatilani vuoksi. Oli aika mielenkiintoista pitkästä aikaa, kipu hellitti, mutta tällä kertaa lääke veti kuupan aivan sekaisin. Luulin yhdessä kohtaa, että Markus oli tullut vierelleni höpisemään omiansa eikä ajatuksissanikaan mitään järkevää liikkunut.

Sunnuntai 10.8

Tilanne näytti pahalta. Tulehdus arvot olivat olleet lievästi koholla koko viikonlopun, koska vedet olivat menneet. Tähän olin saanu tipan kautta antibiootin. Vauvan vointia oli tarkkailtu säännöllisesti eikä siinä onneksi havaittu mitään vakavaa Lääkärin kanssa oli keskusteltu mahdollisesta sektiosta, mikäli kroppani ei jaksa viedä synnytystä loppuun. Markus oli saanut luvan tulla osastolle aamulla aikaisemmin keskustelemaan synnytystavasta ja suunnitelmasta. Saisimme päättää, yritettäisiinkö kroppaa saada vielä toimimaan vai päädyttäisiinkö sektioon. Joka tapauksessa lapsi olisi saatava ulos sunnuntain puolella, jotta ylimääräisiä tulehduksia ei ehtisi kehittyä eikä vauvan vointi huonontua.

Aamulla hoitaja tuli huoneeseen noin klo. 7.30 ja ilmoitti heti että Markus on soittanut aamuyöllä osastolle ja ilmoittanut olevansa mahataudissa. Viiden minuutin ajan aivot löivät tyhjää, koska nyt Markus ei voinut mitenkään päästä synnytykseen. Soitin samantien äidilleni, että tulisi suoraan sairaalaan. Tämän jälkeen keskustelin Markuksen kanssa puhelimessa, puhuimme päivän tapahtumista ja siitä miten toimittaisiin. Lupasin soittaa ja ilmoittaa miten käy, kun lääkäri on käynyt arvioimassa tilanteen.

Äitini saapui osastolle. Pidättelin hysteria itkuani ja yritin pitää mielen korkeella. Hoitaja saapui ja ilmoitti että lääkäri tulee pian selostamaan tapahtuman kulkua, kunhan on perehtynyt taustatietoihin ja tehnyt päätöksensä siitä, miten tilanne viedään eteen päin. Puin varmuuden vuoksi päälleni jo leikkausvaatteet, sillä jos lähtö tulisi, ei olisi aikaa enään pukemiseen. Joskus kymmenen jäljestä lääkäri saapuikin ja ilmotti että tässä tilanteessa, lähdetään leikkuupöydälle. Hän soittaisi vain leikkaustiimin paikalle ja että leikkauslääkäri saapuisi vielä kertomaan tarkemmin tilanteesta.

Tässä kohtaa iski epätoivo, pelko, hysteeria ja päätin soittaa Markukselle. Totaalinen romahdus tuli, kun kuulin Markuksen äänen ja kerroin mitä tulisi tapahtumaan ja että pian olisi lähtö. Markus sai tsempattua sen verran että pystyin rauhottumaan. Oli todella inhottava olo, kun kaiken pelon ja jännityksen lisäksi, kuuli ettei lapsen isä edes pääse synnytykseen mukaan. Sain lopetettua puhelun ja leikkauslääkäri saapuikin. Hän rauhoitteli ja kertoi että kaikki on kunnossa ja olisin luotettavissa käsissä. Sain hieman levollisen mielen ja rauhotuin hetkeksi. Kysyin puudutteista sekä nukutuksen mahdollisuudesta. Lääkäri kertoi, että rauhoittavia eivät mielellään antaisi ennen kuin napanuora olisi leikattu. Nukutus olisi viimeinen vaihtoehto, koska siinä on eniten riskejä. Olin pohtinut sitä, että uskallanko kohdata alakropan puutumisen ja "halvaantumisen" uudelleen ilman mitään rauhoittavia lääkkeitä vai ottaisinko suorilta nukutuksen. Päätin kuitenkin, että lapselleni olisi oikein, että edes jompi kumpi vanhemmista olisi jossain määrin läsnä. Päätin myös, että leikkaus tehdään pelkän puudutuksen voimin ja rauhoittavia otan tarvittaessa vasta napanuoran katkaisun jälkeen. Äiti oli vierellä ja yritti myös piristää, otimme myös viimeiset masukuvat ja hän sai pienen hymynkin kaiveltua naamaltani.

Hoitaja ryntäsi huoneeseen ja tuumasi että nyt tuli lähtö. Emme ehtineet tekemään mitään, kun mua kiikutettiin jo pitkin osaston käytävää. Markukselle ehdin laittaan viestiä että nyt mennään ja sitten pitikin jo sulkea puhelin. Leikkaussaliin päästessä, hyperventilaatio iski. Koko kroppa alkoi täristä, kun ajatukset poukkoilivat edes takaisin. En ole ikinä tärissyt yhtä paljon, veren happi mittarikaan ei meinannut pysyä sormessa kun käteni vain heilui. Huonoksi onnekseni kädessäni oleva kanyyli meni tukkaan ja piti laittaa taas uusi. Oli aika mukavaa kun käsi tärisi kuin viimestä päivää ja toiset yrittivät tunkea neulaa suoneen. Kanyyli saatiin paikoilleen ja sitten olikin puudutuksen vuoro. Puudutuksen laitto onneksi oli samankaltainen, kuin selkäydinnesteen otto, joten siinä ei ollut pelottavaa. Pelottavin vaihe alkoikin, kun tunsin kuinka varpaista lähti tuntu katoamaan lämpimän huljahduksen kera. En tajunnut aiemmin, kuinka paljon pelkäsinkään halvaantumista. Tästä kirjoittaminenkin ahdistaa enkä mielelläni ole kokemuksesta puhunut kenenkään kanssa, jotenkin helpompi kirjoittaa. Puudutus tuntui täysin samalta kuin halvaantuminen ja kamalaa oli se, etten pystynyt edes varvasta liikauttamaan. Pöytä asetettiin pieneen kallistukseen vasemmalle, jottei kohtu painaisi suuria verisuonia. Äitini piti koko ajan kädestäni kiinni ja yritti rauhoitella samalla, kun itse hoin sitä, etten pysty tähän. Muistan, että mielessäni kävi myös se, että haluaisin nukutuksen. Pelkäsin niin paljon puudutusta, ettei leikkaus ajatuksissani edes kuulostanut pahalta. Hoitaja kokeili kai jollain kostealla sienellä, tunnenko lämpötiloja. En siinä kohtaa kyllä tuntenut enään mitään muuta kuin hipasuja. Seuraavaksi leikkausryhmä kertoivat pesevänsä mahani samalla kun tutisin pelosta. Hoin jatkuvalla syötöllä sitä, kuinka se tuntui samalta kuin halvaantuessa ja mitenkä en pysty tähän leikkuuseen. Yhtäkkiä joku hoitaja huikkasi leikkausverhon takaa onnittelut ja ihmettelin että mitä. Onko vauva kuollut kun en kuullut mitään itkua ja parkumista? Hetkessä oma pienokaiseni tuotiinkin vierelle näytille ja sieltä se ensimmäinen parkaisu kuuluikin. Olin niin shokissa koko tilanteesta, että hämmästyin vauvasta niin, että katsoin kysyvästi myös käyriä seurannutta hoitajaa. Tämä hoitaja siis hihkui myös ja piti toisestä kädestäni kiinni. Pyysin rauhoittavia ja muistutin äitiäni siitä, että ottaisi Markukselle kuvia kun vauva punnitaan.
Blackout.

Pähkinä näki päivän valon sunnuntaina 10.8.14 klo 11.40, 42h 10min lapsivesien menosta. Painoa pienellä 2890g ja pituutta 48cm, päänympärys 35cm. 9 pisteen lapsukainen.

Heräämöstä ensimmäiset muistikuvat olivat joku hoitaja, joka piteli Pähkinää hoitotasolla. Äitini tupsahti jostain vasemmalle puolelleni, mutten muista mitä hän sanoi. Jotain keskustelua käytiin, tiedä sitten mitä. Pian hoitaja toikin pienen kääröni kainalooni imettämistä varten ja ihmettelin kuinka automaattisesti pieni kävi rintaan kiinni ja aloitti ruokailunsa. Olin sen verran vielä lääkehuuruissa että en meinannut ymmärtää mistään mitään. Tuntui uskomattomalta että se pieni kauan odotettu nyytti olikin vierellä syömässä. Ihan uskomatonta! Kello taisi olla puoli kaksi, ainakin muistaakseni, kun saimme luvan siirtyä uudelle osastolle. Matkalla Pähkinä laitettiin laatikossaan jalkopäähäni ja rullailimme outoja käytäviä pitkin. Vuodeosastolla pääsin huoneeseen, jossa ei ollut muita vauvoja tai äitejä. Tilat olivat yllättävän pieniä, hyvä kun omaan soppeemme mahtui sekä omani, että Pähkinän sänky. En muista osastolle saapumisesta paljon mitään, olin niin vauvan pauloissa ja lääke huuruissa. Kaikki uusi ja jännittävä oli vihdoin käsillä ja koettavana.

Tästä lähti meidän oman pienen perheen arki käyntiin. Markus pääsi maanantaina katsomaan ensimmäistä kertaa omaa pientä tytärtänsä. Hetki oli ikimuistoinen, saimme vihdoin viettää ensimmäisiä hetkiä kokonaisena perheenä yhdessä tilassa.

Jos olen joskus sanonut olevani onnellinen, en ole tiennyt mitä on olla onnellinen. Rakkaus Pähkinää ja omaa pientä perhettä kohtaan on aivan järjetön. Tähän halkeaa! ♥

Rakastan olla ihan oikea äiti ! ♥

Rv 38 + Synnytystapa-arvio

Tänään täyttyi 38 viikkoa.

Eli tasan kaksi viikkoa laskettuun.

Joku piti mua hereillä klo 00-03 välisen ajan viime yönä, soittamalla jatkuvasti prepaidillansa. En puhelinta halunnut sulkea sen takia, jos vaikka lähtö synnärille sattuisi tulemaan. Kolmen jälkeen meni hermot ja lähetin soittajalle vihaista viestiä, johon ei sitten ikinä vastannut. Soittelut loppuivat, mutta jatkuivat päivällä 11-13 välillä. Huoh, jos kyseessä olisi joku tuttu, olisi hän vastannut viestiin, laittanut watsappiin tai fbhen viestiä. Toivottavasti ei soita uudelleen, ei huvita tuommoiselle vastata :D

MASU

Masulle kuuluu ihan hyvää. Supistelut ollut kipeitä ja niitä on viimeisen viikon sisään ollut paljon, mutta nyt hieman hellittänyt. Neuvola on ylihuomenna, jolloin saan taas tietää onko sf mitta vielä kasvanut. Arpia ei ole vielä masuun tullut, toivottavasti niiltä säästytään!

Synnytystapa-arvio

O-ouuuu...

Ei meinaan mennyt niinkuin toivoin!

Viime kerralla lääkäri sanoi, että pikkuinen kyllä kääntyy vielä ympäri, mutta näin ei ollut tapahtunut. Perätilasynnytys pelottaa järjettömästi, eikä todellakaan nyt helpottanut nykyista jännittämistä. Aluksi pelkäsin noiden lonkkien takia synnytystä, mutta nyt pelkään vielä enemmän, että mitä tapahtuu. 

Sisätutkimuksessa ilmeni, että kaulaa jäljellä vielä sen 2cm mutta ollaankin jo sormelle auki :o

Hyi mikä ajatus, lääkäri tökki meidän pikkuista, vain pelkkä kalvo välissä. Eli paikat alkaa pikkuhiljaa kyllä oleen jo kypsät. Pieni oli aika alhaalle majoittautunut.

Kaksi lääkäriä yrittivät kääntää pientä, mutta eivät onnistuneet. Teki niiiiiiiin kipeetä koko kääntöyritys, että en todellakaan enään ikinä suostu moiseen. Olin joltain kuullut että ei se kääntäminen satu. Ja pyh! Tuntui että koko lantio olisi musertunut ja yrjö lentänyt. Selkä ei tykännyt hommasta yhtään. Pähkinää yritettiin "kaivaa" ylemmäs, se sattui. Toisella yrittämällä Pähkinä puuttui peliin. Erikoistunut lääkäri sai vauvasta hyvän otteen, sai melkein poikittaiseen asentoon käännettyä vauvan, mutta Pähkinä puski jaloilla vastaan. Tuntui että nyt se todellakin tulee kyljestä ulos, kylkiluut sai osumaa ja sen jälkeen tuntui että kohtu repee vasemmasta reunasta. Aikansa tapeltua, Pähkinällä meni selvästi hermot koko hommaan, samalla ku puski toisella jalalla kylkeä vasten ja laittoi hanttiin, päätti hän vetää toisen jalan koukkuun ja alkaa potkia lääkäriä. Siinä sitten kaksi lääkäriä ja hoitajaopiskelija tuijottelivat mahaani ja toinen lääkäri ihmetteli oikein ääneen että kuinka jääräpäinen lapsi, kun koko käsi heilui. Tässä kohtaa en kyllä tuntenu enää erillisiä potkuja, teki mieli vain itkeä.

Päätettiin että kääntämistä ei enään yritetä ja viikon päästä uudelleen. Nyt mun pitää miettiä kolmea eri vaihtoehtoa. Eli jos Pähkinä kääntyy maanantaihin mennessä, on edessä synnytyksen käynnistys, jottei pääse kääntymään perätilaan uudelleen. Jos pieni majailee edelleen perätilassa, suuntana lonkkien magneettikuvaus. Kuvien perusteella pohditaan synnytetäänkö alateitse (riittäkö lantio) vai tehdäänkö sektio.

Sen jälkeen makasinkin puoli tuntia käyrillä, Pähkinän sykkeet oli hyvät ja sain lähteä kotiin. Markuksen kanssa pohdittiin ensi viikon aikatauluja, että miten olisi järkevä toimia, koska työsoppari päättyy vasta 16. päivä. Markus tulee Vantaalta maanantaina sairaalalle mukaan jännittämään. Onneksi mulla on tuo ukko, ei tarvitse ihan yksin kuitenkaan olla. Tän arvion piti helpottaa mun huolia, ei pahentaa niitä.

En olisi uskonut, että tässä raskaudessa pitää vielä tämmönen loppuhuipennus olla...

ULTRA

Positiivista, sain pyynnöstä pari hassua kuvaa. Ei näistä kyllä meinaa selkoa enään saada, mutta ihana kun pääsin Markukselle näitä lähettämään, kun toinen ei päässyt itse käynnille mukaan :) En tiedä tuosta alemmasta kuvasta, että katsooko tuo pikkuinen nyt suoraan eteen päin, vaiko vasemmalle. Käden vieressä oleva tumma ympyrä on kuitenkin silmä :D

Huh tämmöinen viikon alku meillä, 

toivottavasti muilla alkanut paremmin! ♥

Rv 34

Tänään poksahti 34+0 täyteen. 

Kyllä tuntee että eilinen oli kunnon härdelli päivä. Jalat ihan muusia, naama turvoksissa, väsyttää ja aivot käy hitaalla. Tosin tuo läkähdyttävän kuuma ilma saattaa vaikuttaa asiaan. Tänään pitäisi jaksaa siivota asuntoa juhlien jäljiltä (viimeiset vieraat lähti 21.30), en vain jaksanut enään illalla alkaa laittaa paikkoja kuntoon. Tänään pitäisi treffata muita elomammoja täältä Pirkanmaalta, mutta musta tuntuu että ne treffit siirtyy, kun ei olla edes kellon aikaa sovittu. Ystävän uutta asuntoakin pitäisi käydä katsastamassa, voisin tuparilahjana viedä eilistä kakkua mennessäni :)

Markus on taas Vantaalla, seuraavan kerran nähdään parin viikon päästä ja suunniteltiin, että pidettäisiin heidän lähisuvulle tuparit. Meidän pitäisi hankkia lisää tuoleja ja pöytiä että saataisiin kummankin sukulaiset mahtumaan tänne kämppään yhtäaikaa :D Ajateltiin että voisi olla mukava pitää heidänkin porukalle ihan omat, koska ristiäisiin sitten tulee taas kaikki.

Masu

Musta tuntuu että mahassa ei oo tapahtunu viimisen viikon aikana mitään muutosta. Pähkinä tosin puskee ulos aika ilkeästi, varsinkin kävellessä tekee tosi kipeää. Laitan teille taas aamukuvaa masusta :)

Rv 34+0 aamumasua.

Viikon alkuja! ♥

Rv 33 + viime viikon paniikkia

Viime viikolla jännitys/paniikki mittari tuli kyllä täyteen. Onneksi pääsin Renon kanssa mökkeilemään melkein koko viikoksi, niin pääsin rentoutumaan.

Pähkinän sykkeet

Viime viikon tostaina menin ihan normi tapaan neuvolaan. Pissa oli puhdas ja painoa tullut n. kilo viime kerrasta. Sitten mentiinkin kuuntelemaan pienokaisen sydänäänet. Hoitaja ei meinannut aluksi millään löytää niitä, joten hän tarkisti Pähkinän asennon. Raivotarjonnassahan sitä oltiin, joten ääniä yritettiin saada kuuluviin mahdollisimman alhaalta. Kun sykkeet viimein löyty, ne ei kuulostanu ollenkaan normaalilta. Syke heitteli 110-170 välillä ja jätti lyöntejä välistä. Hoitaja kuunteli tätä n. 10 minuuttia kunnes kävi pyytämässä jonkun muun tädin paikalle. Ääniä kuunneltiin vielä 5 minuuttia, pikkuista tökittiin ja paineltiin, en tiedä yhtään miksi. Tädit siinä pohtivat mitä pitäisi tehdä ja lopputulos oli se että mun piti mennä ulkopuolelle odottamaan ja hetken päästä toinen täti toi mulle lähetteen äippäpolille tarkastukseen.

Tässä kohtaa oli itku kolkutellu ovella jo varmaan kymmenen kertaa, mutta yritin rauhotella itteeni, jotten nyt aiheuttaisi mitään ressitilaa pienelle. Ehdin käymään kotona antamassa Renolle ruuan ja kiptin takaisin ulos. Iskän kanssa sitten suunnattiin kohti Taysin äippäpolia ja siellä suorilta laitettiin käyrille 20 minuutin ajaksi. Se oli varmaan elämäni pisin 20 minuuttinen, mielessä kävi kaikki kauhukuvat hätäsektiosta istukan virtausten vajaavaisuuteen. 20 minuutin jälkeen pääsin vielä lääkärin tarkastukseen. Lääkäri katsoi ultralla että Pähkinän tilanteen, sydänkäyrät näyttivät kuulemma normaalilta, vaikka sykkeet heittelivät 100-167. Pähkinän sydän oli normaalisti kehittynyt ja toimi moitteettomasti. Diagnoosiksi saatiin hyvälaatuiset lisälyönnit, 6-8 lyönnin jälkeen. Istukka oli siisti, lapsivettä normaalisti ja pienen rakenteissa ei poikkeavaa. 

Hieman harmittelen näin jälkikäteen sitä, etten saanut painoarviota :D Ei kauheesti ollut painoarviot sillon polilla ollessa mielessä, mutta nyt olisi ollut mukava tietää kuinka paljon on massaa tullut.

Masua

Sf-mitta oli noussut jopa 27cm senttiin, jee! Ympäryksen mittasin parisen viikkoa sitten ja se näytti 94cm. Nyt alkaa tuntua siltä että omistaa vauvamasun. Tässä päiväkuvaa masusta 33+0 ja masukarvat! :) Maha on saanu kyllä semmosen viidakon yllensä, että tekisi mieli heilauttaa seiveriä.
Ahkerasti oon käyttänyt sitä Vichyn rasvaa, mutta suurta eroo en oo huomannut. Reisien ja takapuolen raidat ei oo enään niin tummia ja ne on aika ohuitakin, mutta niitä kyllä sitten riittää. Pohkeet on aivan kamalat, mitä varten niitä raitoja sinne tulee? Tissit on saanu olla rauhassa uusilta tulokkailta ja arvet on tosi hyvin haalentuneet. Saa nähä poksahteleeko maha täyteen noita (toivottavasti ei).

Rv 33+0

Kotona on superpyykkäys käynnissä ja Pähkinän huoneen laittoa. Viimein on saatu täydellinen lipasto koottua ja laitettua paikoilleen, myös Markuksen työpöytä ja tuoli on mahdutettu varastoon. Haha olen sisustustyranni!