Fobiaa ja paniikkia...

...niitä vähän puhuttuja ja hävettyjä asioita.

Pitkän aikaa olen halunnut aiheesta kirjoittaa, mutta jokin on pidätellyt. Ehkä se on ollut se häpeä tai avuttomuuden tunne, joka aina on hiipinyt jos asiasta on erehtynyt mainitsemaan. Monethan sanovat, että omia herkkiä puoliaan tai heikkouksiaan ei pidä kertoa julkisesti, sillä periaatteella että joku voi tätä kyseistä heikkoutta käyttää sinua vastaan. Mutta miksi kenenkään pitäisi somessa tai missään muuallakaan iskeä ketään vyön alle ja pilkata tämän heikkouksia? Uskallan sanoa, että jokaisella varmasti on itselläänkin edes yksi pieni asia, joka tuottaa epämiellyttävän olon tai josta ei halua muiden tietävän mitään. 

Itse sairastuin neljä vuotta sitten rankan alkuvuoden päätteeksi paniikkihäiriöön. 2012 vuoden alku aina sinne kesään asti oli yhtä myräkkää ja mahtui niitä vastoinkäymisiä vielä syksyllekin. Paljon hyvää siihen vuoteen myös kuului, mutta nämä koettelemukset söivät aika paljon henkisesti. Oloahan olisi helpottanut se, kun asioita olisi osannut purkaa oikealla tavalla tai edes olisi näyttänyt lähimmäisilleen huonon olonsa. Mutta eihän sille mitään voinut, kun nuorena tuli rakennettua ns. suojamuuri ympärilleen, joka toimi eräänlaisena selviytymiskeinona yläasteen ajan. Voisin sanoa, että on hippasen tukeva muuri tullut rakennettua, kun sen purkaminen on näin työlästä. Pahimmillaan paniikkihäiriöni oli sellaista, etten voinut käydä lähi Siwassa, saatika syödä perheen kanssa. En voinut käydä edes ulkona tupakalla, mikäli kilometrin säteellä näin ihmisen. Pari viikkoa vietin vain lukkojen takana omassa huoneessani sängyssä maaten. Lueskelin paljon Cosmopolitania ja yhtenä iltana lehden takakannesta osui silmiini lause "Silloin tajusin, että minun on poistuttava mukavuusalueeltani". Kiitos tämän lauseen, tajusin itse aivan saman; minun olisi pakko poistua huoneestani ja uskaltautua ihmisten ilmoille. Niin tein ja varasin ajan nuorisoneuvolan psykologille. Käyntejä ei terapiassa montaa ollut, mutta ne helpottivat oloa sen verran, ettei kaupassa jonottaminen enään ollut kuoleman hirveää. En kyllä edelleenkään ole jonottamisen suurin fani, mutta enään se ei aiheuta pahaa oloa.

Huomasin kyllä, että näihin asioihin tuputetaan hirveästi lääkkeitä, vaikka terapiassa käynti olisi tärkeämpää. Söin lääkkeitä noin 1,5 vuotta kunnes tein Jessistä raskaustestin ja lopetin lääkkeet seinään. Kyllä, aivan seinään, tälläisen suosituksen sain tksta, vaikka lääkkeiden ohjeissa lukee että lopettaminen pitää tapahtua hiljalleen. Oli se aikamoista pärinää ja surinaa pään sisällä parin viikon ajan, mutta sitten vierotusoireet helpottivat ja normaali olotila palasi. Toki se vaikutti siihen, että ensimmäisessä ultrassa olo ei ollut parhaimmillaan, mutta siitäkin selvittiin. 

Paniikkihäiriö näytti selätetyltä ja elämä helpolta, kunnes viime kesän lopulla se iski uudelleen. Raskausaikana ja sen jälkeen päähäni oli kolahtanut hirveä pelko autoilusta ja moottoriteistä. Raskausaikana pelkäsin, että jos kolari tulee, en pysty suojelemaan vatsassani kasvavaa pientä ihmettä. Raskauden jälkeen pelkäsin samaa, en mitenkään voisi kurottautua suojaamaan lastani siinä tilanteessa. Paljon tuli pohdittua erilaisia asioita, kuten "onko meidän istuin turvallinen", "tyttö on niin pieni että varmasti liuskahtaa vöistä ulos", "tuo auto ajaa liian nopeaa, pieni lipsahdus ja se on kyljessä kiinni" ja sitä rataa. Pelottavia ajatuksia. Lopulta aloin pelkäämään moottoriteitä, koska yhdellä motarireissulla tunsin oloni todella epämukavaksi ja paniikki meinasi nostaa päätänsä kunnolla. Eikä pelkoa helpottanut toisen moottoritie ajon aikana järkyttävä kolari, jossa pieni poika menehtyi. Satuttiin paikalle muutama minuutti tapahtuneen jälkeen ja se oli pelottavaa. Tämä johti taas motarien välttämiseen ja siihen, että minä kyydissä ei sitä kaasutinta niin vain paineltu. Meidän oli viime elokuussa tarkoitus lähteä reissaamaan Imatralle, eli kylmiltään yli 6kk tauon jälkeen vähintään 4 tuntia moottoritietä. Tätähän panikoin ja ressasin viikon etukäteen ja lähtöpäivänä, päästin lähikaupan pihaan ja itkuhan se tuli. Tiesin silloin että en pysty sitä tekemään, joten meidän piti Renon kanssa jäädä kotiin. Siitähän vasta alkoi mielikuvitus laukata ja järkyttävä ahdistus pukkasi päälle. En pystynyt syömään, en nukkumaan, en rentoutumaan ollenkaan. Se oli ihan hirveää. 

Löysin netistä onneksi pätevän terapiakeskuksen johon sain ajan jo samalle päivälle. Sain (romukoppa)diagnoosin sekavamuotoinen masennus ja ahdistus sekä paniikkihäiriö. Olenkin nyt vähintään kaksi kertaa kuukaudessa käynyt jutustelemassa milloin mistäkin ja olo on ihana. Elokuussa tosin määrättiin taas lääkkeitä, mutta popsitaan niitä nyt kun yhdessä terapian kanssa vaikutus on todella hyvä. Ulkoinen ja henkinen olemus on aivan eriä kuin viime syksynä ja muutenkin on mukava käydä juttelemassa, vaikka kummemmin mikään ei mieltä painaisi. Tässä on niin paljon tapahtunut muutaman vuoden aikana, että hyvä käydä asioita purkaamassa. Olen vihdoinkin alkanut pääsemään ylitse liikkeen lopettamisesta ja taltuttanut liiallisen itsekriittisyyden (ainakin osittain). Moottoriteillä kulkeminen onnistuu, kunhan matka kestää alle 30min. Bussilla kulkeminen ei ole ongelma ja pärisytin jopa serkun mopon kyydissäkin. Nämä asiat saattavat kuulostaa naurettavilta, kyllähän ne vähän sitä ovatkin mutta taas ymmärtää paremmin muiden pelkoja. Yllättävän moni itseasiassa kärsii myös moottoritie tai jonkin kulkuneuvon kammosta, mikä yllätti minut täysin. Monilla on erilaisia syitä, itselläni se on lähinnä jokin suojeluvietti Jessicaa kohtaan, en halua että hänelle tapahtuu mitään tai että hän jäisi ilman äitiä. Todella paljon pelkään myös rakkaiden menettämistä. Kuuluuko se sitten äidinvaistoon kylkiäisenä vai johtuuko se jostain muusta?

Näistä asioista on alettu puhua hieman avoimmin, mutta liian vähän kuitenkin. Todella moni suomalainen kärsii jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta, mutta niistä ei puhuta. Itseäni ainakin hävetti aiemmin ihan hirveästi ja tunsin itseni jotenkin avuttomaksi ja ala-arvoiseksi. Loppupeleissä kun mietin, kaikki tämä tuli sen takia mitä viime vuosina olen kokenut. Tapahtuma hetkellä olen selvinnyt asiasta ja porskuttanut  voitontahtoisesti eteen päin, mutta olen jäänyt koettelemuksien kanssa yksin ja myöhemmin saanut siitä kärsiä. Toisaalta, on ihme että näinkin fyysisesti ja henkisesti terveenä olen selvinnyt. Vielä välillä mietin niitä useita yhteydenottoja joita olen saanut ja olen ymmärtänyt kuinka paljon tätä elämää pitää arvostaa. Ei sillä ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, oli kyse sitten ulkonäöllisistä asioista tai tekemisistä. Se, että osaa kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiinsa eikä välitä muiden mielipiteistä, auttaa paranemisprosessissa hirmuisen paljon. Omalla kohdallani on todella tärkeää ollut myös se, että osaan antaa itselleni anteeksi enkä rankaise itseäni virheistä niinkuin ennen. Tosin ikinä en varmaan opi täysin tätä itselleen anteeksi antamista, mutta en enään mielessäni hauku itseäni sen takia, jos en ennen nukkumaan menoa laittanut lautasta tiskikoneeseen tai vienyt roskia. 

Olen oppinut antamaan itselleni lepohetkiä, luvan levähtää ennen seuraavaa tehtävää. Nauttia auringon laskusta hetken pihalla ja pysähtyä kuuntelemaan lintujen laulua. Hengittämään ulkoilmaa rauhassa ja tuntea hennon tuulen vireen. Nostalginen kesän raikkaus ja vasta leikatun nurmikon tuoksu, näitä pitäisi useammin pysähtyä ihastelemaan. Välillä katson tytärtäni, kuinka hän riemuitsee hiekkakakkujen rakentamisesta ja nauraa. Se on rikkautta pystyä keskittymään myös arjen pieniin asioihin, jatkuvan murehdinnan ja panikoimisen sijaan. Ehkä vielä jonain päivänä, ei tarvitse rajoittaa mitään asioita elämässään paniikkihäiriön tai pelkojen vuoksi. Ehkä mä uskallan vielä sinne Tornaadoon tai hypätä voltin trampoliinilla.

Päästäkää anonyymit vapaaksi HEP ♥

Joulujoulujoulu

Meillä on kämppä ihan mullin mallin. Perjantaina varmistui ihana asia, lyötiin lukkoon uuden asunnon sopimukset ja muuttopäivä varmistui. Joulua pitäisi täällä kotona laittaa, mutta mutta... Muutto tapahtuu jouluntienoilla enkä tiedä onko järkeä paljoa mitään laitella. Harmittaa kyllä suuresti jos taas jää välistä, en päässyt viime vuonnakaan sairastelujen takia laittamaan ensimmäistä omaa jouluani.

Käytiin tuossa pari viikkoa sitten kävelemässä metsällä, nappasin mukaani paljon kivoja oksia. Oksat hopealla spraymaalilla ja kun muutaman päivän kuivuivat, laitoin ne maljakkoon. Maljakkoon lumihiutale valosarja sekä oksille kuusenkoristeita roikkumaan. Tästä tuli kyllä tosi iso, mutta aika kiva. Reno meinas ekana päivänä ennen maalausta syödä ne :D Tää ajaa nyt mun joulukuusen asian, mikäli ei kuusta hankita ollenkaan.

Askarreltiin kummitädin, äidin ja siskon kanssa ihania lumihiutale koristeita helmistä. Voi että mä tykkään näistä superpaljon! Olis kivoja antaa joululahjaksi, mutta rakastuin näihin niin paljon että pidän kyllä ne itselläni.

Yksi oksa hylki toiselta puolelta sprayta tosi paljon (vaikka kuivasin näitä ensin 2 päivää). Ei se menoa haittaa kuitenkaan. Ihan hyvältä ne näyttää. Kierrätyskeskuksesta löytyi ihania hiutalekoristeita tosi halvalla (oisinkohan maksanu isosta läjästä 2e).

Tässä vielä mun rakkauteni! Oma hopeinen pannuni. Mietin kukille hopeista maljakkoa, mutta eihän mulla sellaista löydy tietenkään. Nappasin kannun ja kyllä tuli hauska. Ihailen sitä salaa aina sohvalla istuessani.

Mua jännittää se uusi asunto todella paljon! Käytiin viime viikolla sitä katsomassa ja se oli niin kaunis. Lattia oli ihana, kaks kerrosta, metsä takana jajajaj... lista on pitkä. Ainut pitkä miinus oli keittiö. Todella pieni! 30cm työskentelytilaa eikä mikrolle paikkaa. Astianpesukone ihmekyllä asunnosta löytyy. Ostinkin jo uuden keittiönpöydän ja kehittelen oman tilaihmeratkaisuni keittiöön, jotta tarvittava määrä säilytystilaa saadaan kasaan. Siitä sitten myöhemmin lisää :)

Hyvää alkanutta joulukuuta ja pahoittelut piiitkästä postaustauosta ♥

Ristiäiset 11.10.14

Lauantaina meillä vietettiin kotona Pähkinän ristiäisiä. Vieraita meillä oli 20, minun ja Markuksen lähisuku ympäri Suomea sekä paras ystäväni Jarna Kajaanista. Aivan ihanaa kun tärkeät ihmiset kokoontuvat yhdessä juhlistamaan kastetilaisuutta. Jarnasta sen verran, että hän muutti pois Tampereelta viime syksynä ja olemme viimeksi nähneet joulukuussa. Hän oli ensimmäinen ystävä jolle kerroin raskaudesta ja koin erittäin tärkeäksi päästä kertomaan asiasta melkein heti plussauksen tehtyäni. Jarna onkin joutunut kuuntelemaan hormoonihirviön tilityksiä pitkin raskautta, kun jokin on mieltäni painanut tai pelottanut. Juhla-aamu ei alkanut ihan odotetulla tavalla, kun Jarna myöhästyikin Kajaanista lähtevästä junasta. Koko juhlia siis siirrettiin tunnilla eteen päin ja kaukainen kummikin pääsi onnellisesti paikalle.

Pähkinä Jarna kummin sylissä.

Kastetilaisuuden halusin vanhan kaavan mukaan, jossa nimi siis paljastetaan kasteen yhteydessä. Pappi hieman empi tätä, mutta olin lukenut seurakuntien sivuilta, että vanhemmat saavat päättää kumman kaavan mukaan mennään. Mielestäni siinä on silloin oma viehätyksensä ja vieraat saavat jännityksellä odottaa minkä nimen olemme päättäneet antaa lapsellemme. Etukäteen pelkäsin että pillitänkö koko tilaisuuden ajan. Poru meinasi päästä heti alkusanojen kohdalla, onnistuin jotenkin pitelemään sisällä. Itku olisi ollut kamalaa parkumista muuten :D

Markuksen perhe tiesi nimen jo etukäteen, koska Markus halusi heille kertoa. Itse pidin nimen salassa kaikilta, mutta menin viikkoa ennen ristiäisiä möläyttämään äidin kuullen nimen, kun puhuin Renolle. Olimme siis opettaneet Renolle jo Pähkinän nimen ja kyllä ottaa vieläkin päähän kun sammakko pääsi suusta. 

Äitini ja Pähkinä. Äitini teki Pähkinälle juhlamekon ristiäisiä varten.

Siskoni Jenni ja Pähkinä.

Koska pikkusiskoni Jenni pääsee ripille vasta ensivuonna, päätimme että hän saa lukea Raamatusta pätkän. Olisimme toivoneet, että Jenni olisi päässyt kummiksi, mutta sumplimme sen vielä ensi vuonna konfirmaation jälkeen. Kasteen ajan, Pähkinä oli kummitätiensä sylissä vuorotellen. Kastamisen kohdalla, Pähkinä kuitenkin oli Markuksen siskon Mariannen sylissä ja pään kuivasi oma siskoni. Pähkinä sai siis kaksi kummitätiä ja yhden kummisedän, sekä ensivuonna yhden kummitädin lisää.

Yhteisessä esirukouksessa, Markus luki vanhemmille tarkoitetun kohdan. Tässä kohtaa suurin osa ihmisistä pillahti itkuun. Kummien osion luki Jarna ja isovanhempien osan sekä mummi (Markuksen äiti) että mummu (mun äiti). Halusimme Markuksen kanssa, että kumpikin äideistämme pääsee tasavertaisesti osallistumaan rukoukseen. Tilaisuus oli erittäin kaunis ja koskettava, jokainen vieras oli jollakin tapaa liikuttunut.

Neiti kyllästyi välillä kuvaamiseen ja siihen että häntä kiikutettiin sylistä toiseen. Silloin oloa helpotti isin tai äitin syli. Kastemekon on oma mummuni tehnyt häähunnustaan ja sen helmaan on kirjailtu kaikki jotka mekossa on kastettu, yhteensä nyt kolme polvea jo. Pähkinän juhlamekon teki äitini toiveitteni mukaan ja tätä mekkoa ei kyllä anneta eteen päin.

Oma asuni oli siis valkoinen peplum tyylinen mekko, jonka kanssa laitoin vaalean lilat korkokengät ja vaaleanpunaisen helminauhan. Luomiväreissä käytin myös lilan erisävyjä, kerrankin kun uskalsin värillistä luomiväriä laittaa.

Kakku ja muut tarjoiltavat

Kakun tein yhdessä kummitätini kanssa. Oli hauskaa perehtyä sokerimassan saloihin ja tehdä jotain luovaa. Kakun ulkomuoto muodostui vasta tekovaiheessa, joten täysin selvää käsitystä ulkonäöstä ei ollut. Tehtiin myös pienempi kakku kaikenvaralta. Ostin kakkua varten kukka ja perhos muotteja. En löytänyt mistään vauvamuottia, joten muovailin marsipaanista nukkuvan vauvan. Vauvalle vielä töppöset jalkaan ja siivet selkään niin valmista tuli. Lauantai aamuna oli hieman pelottavaa, kun kakku oli ottanut säilytyksessä hieman kosteutta ja sokerimassa oli alkanut sulaa. Onneksi se pysyi kuitenkin kasassa ja koristeet hahmotettavissa.

Äitini toi kaksi Ikean tavallista pöytää, joista saatiin tarjoiluopöydät. Meille iski perjantaina kamala paniikki, että pöytä tila loppuu, joten väkästimme hoitopöydästä ylimääräisen korokeopöydän herkuille :D Kukaan ei arvannut että kyseessä oli hoitopöytä. Kummitätini loihti meille suloisia kuppikakkuja ja mummuni teki meille kääretortun ja sydän-pikkuleipiä. Markuksen veli teki juustokakun, hänen äitinsä piirakan ja Markus itse salaatin. Muut tarjoiltavat tuli äidiltäni. Eli vähän nyyttäri meiningillä mentiin.

 Vielä kuvaa kakusta :)

En millään meinannut uskaltaa leikata tuota kakkua, olisin voinut jättää sen katseltavaksi mutta vieraat malttamattomina odottivat, koska pääsivät sitä maistamaan. Kakkuun käytin suklaamoussea, mansikoita ja kiivejä :) Pohja myös suklainen.

Kahvipöydälle olin löytänyt sopivan värisen korin lusikoille ja samaan sävyyn nätit servetit.

Muita yksityiskohtia

Lahjapöydällä:

Valaistusta:

 Orkidea sopi hyvin väreihin:

Entä mikäpä tuli Pähkinän nimeksi?

Neiti sai kasteessa nimekseen Jessica Celiina ja minun sukunimeni. Markus päätti periaatteessa etunimen ja minä toisen nimen.

Lahjoista kirjoitan myöhemmin, nyt on neidillä ruoka-aika :)

Kakkukoristeita

Tässä nyt pyörähti muutama päivä edellisestä postauksesta, heh. 

Aloitetaampa siis muutamalla kuvalla, ne kertoo enemmän kuin tuhat sanaa :)

Ristiäisressiä

Päivät on mennyt ristiäisjuttujen parissa, oon metsästänyt täydellistä juhlamekkoa, villamekko taitaakin siis jäädä kaappiin koska äitini alkoi taiteileen uutta mekkoa. Ja siitä mekosta tulee söpö! Itse odotan nyt omaa mekkoa saapuvaksi postissa, odotin eilenkin kuin kuuta nousevaa :P Laitankin kuvia sitten kun posti saapuu ja pikkumekko valmistuu. H&M tilasin ne ihanat tyynynpäälliset, mutta tuo yksi olikin hieman liian pinkki. Jotta postikulut oli ilmaiset, ostin alennuksesta ponnarilisäkkeen joka oli just sopivan värinen.

Kakku

Kummitätini kanssa taiteiltiin kakkuun koristeita. Olin ostanut perhos ja kukkamuotteja. Metsästin monta tuntia myös vauvamuottia, mutta koska en löytänyt sitä mistään, päätin kokeilla tehdä itse marsipaanista sellaisen vauvan. Vauvalta se näyttää (kai) mutta aika pelottavalta. Mummuni kanssa mietittiin että milläs me tukka tehdään, niin mummu keksi että maalaisin suklaalla. No mietittiin hetki ja päätettiin että kokeillaampas sitten kaakaota ja se toimi riittävän hyvin. Olin antanut marsipaanin kuivua hetken aluksi, ennen kuin maalasin. Siksi viiminen kuva on todella hämärä. Tätini keksi, että olisi suloista laittaa vauva pähkinän sisälle makaamaan, mutta koska mulla ei ollut ruskeaa sokerimassaa, se pähkinä ei ihan pähkinältä näyttänyt. Pikemminkin joku olisi katsonut että en ole osannut tehdä venettä tai koria :D

Massoista väkertely oli super hauskaa ja aika oikein vierähti niitä tehdessä. Naurettiin sitäkin, että mä en oo ikinä ennen tehnyt täytekakkua ja sitten kun teen, niin siinä pitää olla paljon kaikkea. Innostuinkin tekemään ehkä vähän liikaa noita superpieniä kukkasia. Olisin halunnut helmiäsvärejä, mutta tyydyttiin nyt tähän mattaiseen.

Ihanaa alkanutta viikkoa!

Videopostaus IIK

Voivoi... Pätkästä tuli todella leikelty, höpöttää sössötin puoli tuntia ja mistään ei tullut mitään :D Öö ja tota sanat olivat kovassa käytössä ja välillä lagasin totaalisesti. Neiti ei myöskään välillä suostunut yhteistyöhön, kun oli tylsää istua vain paikoillaan. Kaiken kruunaa meidän pyykkäyspäivä joka näkyy taustalla.. Hehheh! Toivottavasti nyt joku jaksaa katsoa, jos löpinää ei jaksa kuunnella niin Pähkinää näkee videon loppuosassa.

Tässä mekot:

Laitanko jonkin noista vai hankinko uuden/teen itse?