VAROITUS!
Pitkä romaani, tätä ei välttämättä jaksa lukea, joten piristän tekstiä kuvin! Ja piristekuvat sisältävät silmäpusseja, naamanvääntöjä, mahoja ja takkuisia hiuksia!
Keskiviikko 6.8
Edellis perjantaina alkoivat rytmihäiriöt. Jatkuvat rytmihäiriöt vain pahenivat päivä päivältä. Muljaisuja saattoi tulla jatkuvalla syötöllä minuutin välein. Keskiviikkona ne alkoivat pahasti häiritä normaalia olemista. Tämän lisäksi omituinen leijaileva olotila iski. Koko ajan huimasi ja koko kroppa tuntui turvonneelta. Myös Reno aloitti haistelun taas, jatkuvasti kuono raajoissa kiinni.
Torstai 7.8
Torstaina tiedossa synnytyssairaala tutusminen Taysiin. Iloisesti ähelsin paikalle äitini kanssa, kunnes meille selvisi että istuisimme auditoriossa tunnin (jossa ei ollut yhtään happea) ja sen jälkeen kurkkaisimme missä synnytysvastaanotto on. Opastaja naureskeli että onneksi ette ole nyt synnyttämässä, kun on kamala ruuhka-aika. Olipa tylsää, luulin että saamme hieman kurkata osastoja. Lähdimme siis aikaisemmin pois pettyneinä. Keskustelimme myös äidin kanssa sairaalakassista, että voisi olla hyvä pakata se jo pikkuhiljaa, jos vaikka lähtö tulisi. Lähdimme käymään möksällä korjailemassa autoa ja yhtäkkiä jäätävä pimppipuukko iski ja kamala paine tuntui lantiossa. Tokaisin äidille, että jaahas, siellä porauduttiin takaisin lähtökuoppiin kääntöyrityksen jäljiltä. Onneksi maanantaina oli tulossa tapa-arvio, jossa tarkistettaisiin tilanne uudelleen ja suunnteltaisiin synnytystapaa.
Perjantai 8.8
Tätä päivää oltiinkin odoteltu, Markus saapuisi taas kotiin. Suunniteltiin että haetaan Reno mun vanhemmilta ja mentäisiin piknikille koko poppoo. To-pe välisenä yönä, rytmihäiriöt lisääntyivät ankarasti ja soitinkin jo päivystyksen neuvonta numeroon, että pitäisikö huolestua. Mukaan mahtui parin minuutin kestoinen pitkä pistos sydämen kohdalla, joka tuntui selässä asti. Sen jälkeen iski huono olo. Sain jotenkin nukuttua loppu yön, ja aamulla aivot olivat innoissaan juoksemassa Markusta vastaan, mutta jalat veivät vessaan suolia tyhjentämään. Tämän jälkeen sain jotenkin raahattua itseni Markusta vastaan. Purimme tavaroita ja kävimme yhdessä nukkumaan. Itse en millään saanut unta, koska pakottava oksennusolo hiipi ja lopulta matkani päätyi taas vessaan, pytyn halailu merkeissä tällä kertaa. Pari tuntia oksentelin 5-15min välein jatkuvalla syötöllä, kunnes olin aivan puhki. Mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mielikään. Äitini tuli meille ja suostutteli minut lähtemään päivystykseen, jotten kuivuisi kasaan. Markus jäi kotiin siivoomaan ja kokkaamaan meille ruokaa.
Acutassa odottelimme hieman yli tunnin ennen kuin pääsin vuodeosastolle. Tänä aikana tuli pyttyä halailtua pariin otteeseen. Pieneen vuodeosastoon saapuessani, oli pakko kipittää vielä vessaan yökkimään. Lopputulos oli se, että tämä vessa eristettiin minun käyttöön ja vuodepaikaltani oli kilometri kyseiseen vessaan. Tämän jälkeen turvauduin vain oksennuspussin tuijotteluun, joka lopulta piti yökkimisen loitolla, närästi ja röyhtäytti ainoastaan. Kaveriksi laitettiin tippa ja nesteytystä tulemaan. Verikokeitakin otettiin pari putkea, yök kuinka pahaa teki siinä kohtaa. Noin puolen tunnin sisään yökinnän lopettelusta, alkoivat supistukset. Supistuksia tuli aluksi n. 7-10 minuutin välein, mutta siinä kohtaa, kun 1,5h olin kärsinyt 2-3 minuutin välisistä super kipeistä supistuksista, oli pakko jo ilmoittaa hoitajalle. Koko lantion alue tuntui olevan tulessa, järkyttävä paineen tunne sekä polttelu vaivasi taukoamatta. Siitä lähdettiinkin oikopäätä synnytyspäivystykseen. Tässä kohtaa olin viettänyt 4,5 ja ihanaa tuntia sairaalan huomassa.
Synnärille tullessa, pääsin suoraan vuodepaikalle. Pöksyt piti ottaa pois ja hoitaja kysyi että olenko pisut päästänyt housuihin! Aloin nauraa ja kerroin, että tietääkseni näin ei ole päässyt tapahtumaan. Seuraavaksi taas otettiin verikokeita ja lopulta sain hieman mehua juotavaksi, voi kuinka hyvältä se maistuikaan, mutta maha ei jaksanut paljoa kerrallaan ottaa vastaan. Kätilö tuli tekemään sisätutkimusta ja kappas, sieltä tuli limatulppa ja vedet hoitopöydälle. Hoitaja pahoitteli pisu kysymystään, koska lapsivettä olikin tihkunut pitkin päivää huomaamattani. Hoitaja kiikutti minulle sairaala vaatteet ja nauroi, että en varmaan ihan tähän varautunut. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli WTF! En itsekään oikein tajunnut mitä tapahtuu. Huonoksi onnekseni, olin jättänyt puhelimeni kotiin, mutta sain onneksi hoitajalta luuria lainaan ja pyysin äitiäni tulla Markuksen kanssa synnärille odottelemaan, koska minut siirrettiin sinne. Seuraavaksi otettiin vauvan käyrät, jotka olivat kunnossa eikä supistusten aikana ollut häikkää sykkeissä. Tästä suoraan lääkärin ultrattavaksi ja tutkittavaksi, harmikseni olin edelleen vain sormelle auki ja kanavaa 2cm jäljellä, kuten maanantaisessa tapa-arviossakin. Sain siirron 4a osastolle jonne rullattiin pyörätuolilla. Käytävällä vastaan talsivat Markus ja äitini sopivasti ja ensimmäisen tokaisin että nyt syntyy. Kummankin ilmeet olivat näkemisen arvoiset, äiti meni sanattomaksi ja Markus alkoi hieman änkyttämään.
Osastolla supistukset alkoivat laantua iltaa myöten, vaikka sisätutkimuksen ja ultrauksen tehnyt lääkäri sanoi avautumisen alkavan yötä vasten. Harmikseni Markus ei saanut jäädä luokseni yöksi, vaan hänen piti lähteä kotiin. Oli aika pelottavaa, olla "yksin" ja miettiä kaikkia synnytykseen liittyvää, varsinkin kun tämä tapa-arviomme jäi kesken ja sen piti olla edessä vasta maanantaina. Kello 23, pääsin lantion magneettikuvauksiin. En muistanut, kuinka ikäviä muistoja koko putkilo herättikään. Heti tuli mieleen kaikki halvaantumisen aikaiset kuvaukset, joissa saatoin tunninkin maata putkessa. Kärsin siis jonkin asteisesta ahtaanpaikan kammosta, joten putki on pelottava. Kuvaukset kestivät onneksi vain n. 15 minuuttia, joten pääsin pälkähästä nopeaa. Kamala tuskan hiki kylläkin pääsi iskemään. Koko yö menikin kärvistellessä, supistukset helpottuivat hieman, niitä tuli n. 8 minuutin välein, mutta ajatukset pitivät hereillä.
Lauantai 9.8
Aamulla olin aivan tillintallin, olin saanut ehkä nukuttua pari tuntia. Pääsisin tapaamaan synnytyslääkäriä, jonka kanssa kävisimme läpi kuvauksien tulokset sekä eri synnytystapoja. Markuksen kanssa päätimme, että perätilasynnytys ei tulisi kyseeseenkään, koska emme halunneet riskeerata pienokaistamme ollenkaan. Mikäli siis sen välttäminen on mahdollista. Lääkäri kuitenkin tutki kuvat ja teki sisätutkimuksen. Vauva edelleen perätilassa ja takapuoli hyvin tunnusteltavissa. Lantio olisi tarpeeksi leveä synnyttämään arviolta 2,7 - 2,8 kiloisen lapsukaisen. Kävimme läpi eri riskejä sekä sektiossa, että perätilasynnytyksessä. Kaikki keskustelut, synnytystapaa koskien, ovat olleet perätilapainotteisia. Siten siis, että kaikki "pelotelleet" sektion riskeillä, mutta eivät kertoneet perätilan riskeistä. Eikä niitä riskejä saanut kunnolla lypsettyä tältäkään lääkäriltä, hän vain totesi niitä olevan yhtä paljon kuin tavallisessa synnytyksessä. Valittavana oli joko lääkkeellinen kännistys tai suora sektio. Päätimme kokeilla lääkkeillä käynnistämistä.
Ensimmäisen supistuksia lisäävän pillerin sain iltapäivällä ja ensimmäinen voimakas ja pitkä supistus tulikin puolen tunnin päästä. Supistukset olivat paljon "painavampia" kuin perjantain supistukset, en osaa sanoa kummat olivat mielekkäämpiä. Äiti ja iskä tulivat käymään osastolla ja veivät minut ja Markuksen kahvittelemaan alakerran kahvioon. Kaikista pahinta näissä supistuksissa oli se, että et voinut tehdä muuta kuin odottaa. Markuksen kanssa kävimme muutamaan otteeseen kävelemässä. Kävely nopeutti supistuksia hetkeksi siten, että niiden väli oli 1-3 min. Hetken päästä ne lopahtivat jälleen n. 7 minuuttiin, välillä oli 12 minuutinkin taukoja. Toivoin vain, että supistukset alkaisivat säännöllistymään ja saisivat aikaan muutoksia. Kerran pelästyin vauvan puolesta, kun tämän sykkeet laskivat n. 105 lääkkeen aloituksen jälkeen, mutta onneksi parin tunnin päästä ne olivat jo normalisoituneet.
Kun kello alkoi lähestyä yhdeksää, pieni epätoivo valtasi minut. En ollut pariin päivään nukkunut kunnolla, saatika syönyt juurikaan mitään ja voimat alkoivat olla vähissä. Supistukset tuntuivat raskailta ja puristavilta, enkä niitäkään enään jaksanu yöllä. Lantion seutu oli aivan säpäleinä, en kestänyt olla kuin 5 minuuttia kerrallaan toisella kyljellä. Yritin kuumaa suihkuakin kipuihin, mutta suihkussa en osannut olla mitenkään päin. Tarjolla oli jumppapalloa ja jakkaraa, mutta tyydyin hetken istumaan lattialla (yök) koska jalat ei jaksaneet pitää pystyssä eikä muutakaan "mukavaa" istuinpaikkaa löytynyt. Panadolista ei edelleenkään ollut mitään apua joten sain vanhaa tuttua Oxanestia, tällä kertaa takapuoleen. Päätin alkaa nukkua ajoissa, ettei lääkkeen vaikutus häiritse unen saantia. Hoitaja sanoi että puoli tuntia menee, että alkaa vaikuttaa, mutta kappas, kymmenessä minuutissahan se humahti päähän. En saanut pariin tuntiin nukuttua humalatilani vuoksi. Oli aika mielenkiintoista pitkästä aikaa, kipu hellitti, mutta tällä kertaa lääke veti kuupan aivan sekaisin. Luulin yhdessä kohtaa, että Markus oli tullut vierelleni höpisemään omiansa eikä ajatuksissanikaan mitään järkevää liikkunut.
Sunnuntai 10.8
Tilanne näytti pahalta. Tulehdus arvot olivat olleet lievästi koholla koko viikonlopun, koska vedet olivat menneet. Tähän olin saanu tipan kautta antibiootin. Vauvan vointia oli tarkkailtu säännöllisesti eikä siinä onneksi havaittu mitään vakavaa Lääkärin kanssa oli keskusteltu mahdollisesta sektiosta, mikäli kroppani ei jaksa viedä synnytystä loppuun. Markus oli saanut luvan tulla osastolle aamulla aikaisemmin keskustelemaan synnytystavasta ja suunnitelmasta. Saisimme päättää, yritettäisiinkö kroppaa saada vielä toimimaan vai päädyttäisiinkö sektioon. Joka tapauksessa lapsi olisi saatava ulos sunnuntain puolella, jotta ylimääräisiä tulehduksia ei ehtisi kehittyä eikä vauvan vointi huonontua.
Tässä kohtaa iski epätoivo, pelko, hysteeria ja päätin soittaa Markukselle. Totaalinen romahdus tuli, kun kuulin Markuksen äänen ja kerroin mitä tulisi tapahtumaan ja että pian olisi lähtö. Markus sai tsempattua sen verran että pystyin rauhottumaan. Oli todella inhottava olo, kun kaiken pelon ja jännityksen lisäksi, kuuli ettei lapsen isä edes pääse synnytykseen mukaan. Sain lopetettua puhelun ja leikkauslääkäri saapuikin. Hän rauhoitteli ja kertoi että kaikki on kunnossa ja olisin luotettavissa käsissä. Sain hieman levollisen mielen ja rauhotuin hetkeksi. Kysyin puudutteista sekä nukutuksen mahdollisuudesta. Lääkäri kertoi, että rauhoittavia eivät mielellään antaisi ennen kuin napanuora olisi leikattu. Nukutus olisi viimeinen vaihtoehto, koska siinä on eniten riskejä. Olin pohtinut sitä, että uskallanko kohdata alakropan puutumisen ja "halvaantumisen" uudelleen ilman mitään rauhoittavia lääkkeitä vai ottaisinko suorilta nukutuksen. Päätin kuitenkin, että lapselleni olisi oikein, että edes jompi kumpi vanhemmista olisi jossain määrin läsnä. Päätin myös, että leikkaus tehdään pelkän puudutuksen voimin ja rauhoittavia otan tarvittaessa vasta napanuoran katkaisun jälkeen. Äiti oli vierellä ja yritti myös piristää, otimme myös viimeiset masukuvat ja hän sai pienen hymynkin kaiveltua naamaltani.
Hoitaja ryntäsi huoneeseen ja tuumasi että nyt tuli lähtö. Emme ehtineet tekemään mitään, kun mua kiikutettiin jo pitkin osaston käytävää. Markukselle ehdin laittaan viestiä että nyt mennään ja sitten pitikin jo sulkea puhelin. Leikkaussaliin päästessä, hyperventilaatio iski. Koko kroppa alkoi täristä, kun ajatukset poukkoilivat edes takaisin. En ole ikinä tärissyt yhtä paljon, veren happi mittarikaan ei meinannut pysyä sormessa kun käteni vain heilui. Huonoksi onnekseni kädessäni oleva kanyyli meni tukkaan ja piti laittaa taas uusi. Oli aika mukavaa kun käsi tärisi kuin viimestä päivää ja toiset yrittivät tunkea neulaa suoneen. Kanyyli saatiin paikoilleen ja sitten olikin puudutuksen vuoro. Puudutuksen laitto onneksi oli samankaltainen, kuin selkäydinnesteen otto, joten siinä ei ollut pelottavaa. Pelottavin vaihe alkoikin, kun tunsin kuinka varpaista lähti tuntu katoamaan lämpimän huljahduksen kera. En tajunnut aiemmin, kuinka paljon pelkäsinkään halvaantumista. Tästä kirjoittaminenkin ahdistaa enkä mielelläni ole kokemuksesta puhunut kenenkään kanssa, jotenkin helpompi kirjoittaa. Puudutus tuntui täysin samalta kuin halvaantuminen ja kamalaa oli se, etten pystynyt edes varvasta liikauttamaan. Pöytä asetettiin pieneen kallistukseen vasemmalle, jottei kohtu painaisi suuria verisuonia. Äitini piti koko ajan kädestäni kiinni ja yritti rauhoitella samalla, kun itse hoin sitä, etten pysty tähän. Muistan, että mielessäni kävi myös se, että haluaisin nukutuksen. Pelkäsin niin paljon puudutusta, ettei leikkaus ajatuksissani edes kuulostanut pahalta. Hoitaja kokeili kai jollain kostealla sienellä, tunnenko lämpötiloja. En siinä kohtaa kyllä tuntenut enään mitään muuta kuin hipasuja. Seuraavaksi leikkausryhmä kertoivat pesevänsä mahani samalla kun tutisin pelosta. Hoin jatkuvalla syötöllä sitä, kuinka se tuntui samalta kuin halvaantuessa ja mitenkä en pysty tähän leikkuuseen. Yhtäkkiä joku hoitaja huikkasi leikkausverhon takaa onnittelut ja ihmettelin että mitä. Onko vauva kuollut kun en kuullut mitään itkua ja parkumista? Hetkessä oma pienokaiseni tuotiinkin vierelle näytille ja sieltä se ensimmäinen parkaisu kuuluikin. Olin niin shokissa koko tilanteesta, että hämmästyin vauvasta niin, että katsoin kysyvästi myös käyriä seurannutta hoitajaa. Tämä hoitaja siis hihkui myös ja piti toisestä kädestäni kiinni. Pyysin rauhoittavia ja muistutin äitiäni siitä, että ottaisi Markukselle kuvia kun vauva punnitaan.
Blackout.
Pähkinä näki päivän valon sunnuntaina 10.8.14 klo 11.40, 42h 10min lapsivesien menosta. Painoa pienellä 2890g ja pituutta 48cm, päänympärys 35cm. 9 pisteen lapsukainen.
Heräämöstä ensimmäiset muistikuvat olivat joku hoitaja, joka piteli Pähkinää hoitotasolla. Äitini tupsahti jostain vasemmalle puolelleni, mutten muista mitä hän sanoi. Jotain keskustelua käytiin, tiedä sitten mitä. Pian hoitaja toikin pienen kääröni kainalooni imettämistä varten ja ihmettelin kuinka automaattisesti pieni kävi rintaan kiinni ja aloitti ruokailunsa. Olin sen verran vielä lääkehuuruissa että en meinannut ymmärtää mistään mitään. Tuntui uskomattomalta että se pieni kauan odotettu nyytti olikin vierellä syömässä. Ihan uskomatonta! Kello taisi olla puoli kaksi, ainakin muistaakseni, kun saimme luvan siirtyä uudelle osastolle. Matkalla Pähkinä laitettiin laatikossaan jalkopäähäni ja rullailimme outoja käytäviä pitkin. Vuodeosastolla pääsin huoneeseen, jossa ei ollut muita vauvoja tai äitejä. Tilat olivat yllättävän pieniä, hyvä kun omaan soppeemme mahtui sekä omani, että Pähkinän sänky. En muista osastolle saapumisesta paljon mitään, olin niin vauvan pauloissa ja lääke huuruissa. Kaikki uusi ja jännittävä oli vihdoin käsillä ja koettavana.
Tästä lähti meidän oman pienen perheen arki käyntiin. Markus pääsi maanantaina katsomaan ensimmäistä kertaa omaa pientä tytärtänsä. Hetki oli ikimuistoinen, saimme vihdoin viettää ensimmäisiä hetkiä kokonaisena perheenä yhdessä tilassa.
Jos olen joskus sanonut olevani onnellinen, en ole tiennyt mitä on olla onnellinen. Rakkaus Pähkinää ja omaa pientä perhettä kohtaan on aivan järjetön. Tähän halkeaa! ♥
Aamulla hoitaja tuli huoneeseen noin klo. 7.30 ja ilmoitti heti että Markus on soittanut aamuyöllä osastolle ja ilmoittanut olevansa mahataudissa. Viiden minuutin ajan aivot löivät tyhjää, koska nyt Markus ei voinut mitenkään päästä synnytykseen. Soitin samantien äidilleni, että tulisi suoraan sairaalaan. Tämän jälkeen keskustelin Markuksen kanssa puhelimessa, puhuimme päivän tapahtumista ja siitä miten toimittaisiin. Lupasin soittaa ja ilmoittaa miten käy, kun lääkäri on käynyt arvioimassa tilanteen.
Äitini saapui osastolle. Pidättelin hysteria itkuani ja yritin pitää mielen korkeella. Hoitaja saapui ja ilmoitti että lääkäri tulee pian selostamaan tapahtuman kulkua, kunhan on perehtynyt taustatietoihin ja tehnyt päätöksensä siitä, miten tilanne viedään eteen päin. Puin varmuuden vuoksi päälleni jo leikkausvaatteet, sillä jos lähtö tulisi, ei olisi aikaa enään pukemiseen. Joskus kymmenen jäljestä lääkäri saapuikin ja ilmotti että tässä tilanteessa, lähdetään leikkuupöydälle. Hän soittaisi vain leikkaustiimin paikalle ja että leikkauslääkäri saapuisi vielä kertomaan tarkemmin tilanteesta.Hoitaja ryntäsi huoneeseen ja tuumasi että nyt tuli lähtö. Emme ehtineet tekemään mitään, kun mua kiikutettiin jo pitkin osaston käytävää. Markukselle ehdin laittaan viestiä että nyt mennään ja sitten pitikin jo sulkea puhelin. Leikkaussaliin päästessä, hyperventilaatio iski. Koko kroppa alkoi täristä, kun ajatukset poukkoilivat edes takaisin. En ole ikinä tärissyt yhtä paljon, veren happi mittarikaan ei meinannut pysyä sormessa kun käteni vain heilui. Huonoksi onnekseni kädessäni oleva kanyyli meni tukkaan ja piti laittaa taas uusi. Oli aika mukavaa kun käsi tärisi kuin viimestä päivää ja toiset yrittivät tunkea neulaa suoneen. Kanyyli saatiin paikoilleen ja sitten olikin puudutuksen vuoro. Puudutuksen laitto onneksi oli samankaltainen, kuin selkäydinnesteen otto, joten siinä ei ollut pelottavaa. Pelottavin vaihe alkoikin, kun tunsin kuinka varpaista lähti tuntu katoamaan lämpimän huljahduksen kera. En tajunnut aiemmin, kuinka paljon pelkäsinkään halvaantumista. Tästä kirjoittaminenkin ahdistaa enkä mielelläni ole kokemuksesta puhunut kenenkään kanssa, jotenkin helpompi kirjoittaa. Puudutus tuntui täysin samalta kuin halvaantuminen ja kamalaa oli se, etten pystynyt edes varvasta liikauttamaan. Pöytä asetettiin pieneen kallistukseen vasemmalle, jottei kohtu painaisi suuria verisuonia. Äitini piti koko ajan kädestäni kiinni ja yritti rauhoitella samalla, kun itse hoin sitä, etten pysty tähän. Muistan, että mielessäni kävi myös se, että haluaisin nukutuksen. Pelkäsin niin paljon puudutusta, ettei leikkaus ajatuksissani edes kuulostanut pahalta. Hoitaja kokeili kai jollain kostealla sienellä, tunnenko lämpötiloja. En siinä kohtaa kyllä tuntenut enään mitään muuta kuin hipasuja. Seuraavaksi leikkausryhmä kertoivat pesevänsä mahani samalla kun tutisin pelosta. Hoin jatkuvalla syötöllä sitä, kuinka se tuntui samalta kuin halvaantuessa ja mitenkä en pysty tähän leikkuuseen. Yhtäkkiä joku hoitaja huikkasi leikkausverhon takaa onnittelut ja ihmettelin että mitä. Onko vauva kuollut kun en kuullut mitään itkua ja parkumista? Hetkessä oma pienokaiseni tuotiinkin vierelle näytille ja sieltä se ensimmäinen parkaisu kuuluikin. Olin niin shokissa koko tilanteesta, että hämmästyin vauvasta niin, että katsoin kysyvästi myös käyriä seurannutta hoitajaa. Tämä hoitaja siis hihkui myös ja piti toisestä kädestäni kiinni. Pyysin rauhoittavia ja muistutin äitiäni siitä, että ottaisi Markukselle kuvia kun vauva punnitaan.
Blackout.
Heräämöstä ensimmäiset muistikuvat olivat joku hoitaja, joka piteli Pähkinää hoitotasolla. Äitini tupsahti jostain vasemmalle puolelleni, mutten muista mitä hän sanoi. Jotain keskustelua käytiin, tiedä sitten mitä. Pian hoitaja toikin pienen kääröni kainalooni imettämistä varten ja ihmettelin kuinka automaattisesti pieni kävi rintaan kiinni ja aloitti ruokailunsa. Olin sen verran vielä lääkehuuruissa että en meinannut ymmärtää mistään mitään. Tuntui uskomattomalta että se pieni kauan odotettu nyytti olikin vierellä syömässä. Ihan uskomatonta! Kello taisi olla puoli kaksi, ainakin muistaakseni, kun saimme luvan siirtyä uudelle osastolle. Matkalla Pähkinä laitettiin laatikossaan jalkopäähäni ja rullailimme outoja käytäviä pitkin. Vuodeosastolla pääsin huoneeseen, jossa ei ollut muita vauvoja tai äitejä. Tilat olivat yllättävän pieniä, hyvä kun omaan soppeemme mahtui sekä omani, että Pähkinän sänky. En muista osastolle saapumisesta paljon mitään, olin niin vauvan pauloissa ja lääke huuruissa. Kaikki uusi ja jännittävä oli vihdoin käsillä ja koettavana.
Tästä lähti meidän oman pienen perheen arki käyntiin. Markus pääsi maanantaina katsomaan ensimmäistä kertaa omaa pientä tytärtänsä. Hetki oli ikimuistoinen, saimme vihdoin viettää ensimmäisiä hetkiä kokonaisena perheenä yhdessä tilassa.
Jos olen joskus sanonut olevani onnellinen, en ole tiennyt mitä on olla onnellinen. Rakkaus Pähkinää ja omaa pientä perhettä kohtaan on aivan järjetön. Tähän halkeaa! ♥
Rakastan olla ihan oikea äiti ! ♥
